REMUKSEN JA UKON TARINA

 Törmäsin Pelastetaan koirat ry:n sivuihin aikanaan kaverini opastamana. Tuolloin minulla oli vielä 12 vuotias sakemanni narttu Fax ja olin vakaasti päättänyt, että sen elinaikana perheeseen ei tule enää sen ja hollanninpaimenkoira Rambon lisäksi kolmatta koiraa, mutta kun seuraava koira tulee, se otetaan Varjuparkista.

Vain kuukausi tämän jälkeen vanha rakas Fax sairastui vakavasti, sille tuli vatsalaukunkiertymä, jonka todettiin johtuvan pernasyövästä. Koira leikattiin välittömästi. Toipuminen näytti alkavan hyvin, mutta muutamaa päivää myöhemmin Faxin maksa ilmeisesti petti ja se kuoli matkalla lääkäriin.

Aloin katselemaan, millaisia koiria yhdistyksen sivuilta löytyy. Koska minulla on aiemmin ollut paimenkoiria, oli haussa ensisijaisesti nuori, isohko paimenkoiramainen uros. Tein listaa mielenkiintoisista koirista ja soittelin Katariinalle ja kyselin koirista lisätietoja. Listaa tehdessäni törmäsin tietysti myös Remukseen, joka oli lähes kaikkea sitä, mitä en olisi uskonut koirani olevan, pieni, vanha ja kaihia sairastava uros, mieleen tuli, mitä kaikkea tuokin ressukka on elämänsä aikana joutunut kokemaan? Umpiluussa alkoi herätä ajatus, että meillä on ennenkin ollut 3 koiraa, joten miksi ei? Viimeisen niitin asialle antoi Remuksen kohdalle tullut karu teksti ”lopetusuhan alla”. Soitin Katariinalle ja sanoin varaavani Remuksen ja ottavani myöhemmin vielä toisenkin Varjulaisen.

Lauantaina 18.5 lähdin sitten yhdistyksen porukan mukana Viroon, noutamaan Remusta kotiin. Remus löytyi kopista, pienessä häkissä, jossa oli sen lisäksi 5 muuta koiraa. Se ei tullut pois kopista edes makupalojen voimin vaan makasi kopin perällä melko välinpitämättömän oloisena, ottaen kyllä suuhun työnnetyt makupalat vastaan. Jätin Remuksen hetkeksi odottamaan ja lähdin kiertämään tarhaa, joka kokonaisuudessaan oli melkoinen järkytys.

Tein tuttavuutta useiden koirien kanssa, joista monet olivat uskomattoman ihmisrakkaita ja luottavaisia kaiken kokemansa jälkeenkin. Lopulta törmäsin isoon, 2-3 vuotiaaseen sakemanniurokseen, joka oli juuri tuotu tarhalle. Se oli ilmeisessä sokissa (ties mitä sille oli tapahtunut?), eikä päästänyt tyttöjä lähelleen tai uskaltanut ottaa heiltä edes makkaraa vastaan. Sovimme, että minä yritän saada kontaktin koiraan ja se tulikin heti luokseni, työntäen päänsä kainalooni. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Kävimme yhdessä lenkillä ja koira käyttäytyi kuin unelma, ei vetänyt, ei käyttäytynyt hermostuneesti tai aggressiivisesti muita koiria kohtaan. Kun lähdön aika tuli, oli sydäntä raastavaa viedä koira takaisin koppiin ja kytkeä se kiinni 2m:n ketjuun, jossa se jäi itkemään perääni. Siltä seisomalta varasin koiran, ennen vapauttavaa tekstiviestiä edessä oli vielä 2 viikon odotus, jona aikana omistaja olisi voinut hakea koiransa pois tarhasta.

Hakiessani Remusta tarhasta, tulikin eteen pienoinen ongelma. Koira oli kipeä ja piti koppia turvapaikkanaan. Pienten suostuttelujen jälkeen Remus saatiin lopulta pois kopista ja hihnaan kiinni. Se osoitti edelleen sangen selvästi olevansa eri mieltä lähdöstä ja haluavansa kulkea vain omia polkujaan, eli jouduin kuljettamaan sitä väkisin. Yhteisen taipaleemme alku ei siis ollut paras mahdollinen.

Lopulta Remus matkusti suurimman osan kävelymatkoista sylissäni ja laivalla sillä oli onnenpäivät, sen jakaessa hytin 2:n kiimaisen narttukoiran kanssa. Remus parka oli kyllä selvästi kiinnostunut tytöistä, muttei ilmeisesti enää muistanut mitä varten, joten se vietti suurimman osan laivamatkasta sängyn alla nukkuen ja välillä yskien.

Automatka satamasta kotiin sujui kivuttomasti. Kotona oli sitten vastassa 5- vuotias hollanninpaimenkoira uros Rambo. Remus haistoi ovella Rambon tuoksut ja se oli pakko kantaa sisälle. Rambo otti uuden tulokkaan vastaan rauhallisesti. Ensimmäisen illan se käveli Remuksen perässä ja haisteli sitä kiinnostuneena ja Remuksen komentaessa uutta, tunkeilevaa kaveriaan, väisti kiltisti taaemmas.

Ensimmäiset ulkoilut Remuksen, jonka nimi oli nyt lyhentynyt Remuksi, kanssa osoittivat, että olin saanut melko omapäisen, pienen kaupunkilaiskoiran, jossa veikkaisin olevan ainakin shetlannin lammaskoiraa ja terrieriä. Ollessamme metsässä, se oli selvästi ihmeissään ja piti tarkasti huolta siitä, että en katoa sen silmistä moisessa hirvittävässä paikassa. Kun taas liikkuimme tiellä, se saattoi lähteä omille teilleen ruuanhakuun minusta tai Rambosta mitään piittaamatta. Muutaman kerran jouduin hakemaan sen kantamalla takaisin sen vaeltaessa määrätietoisesti tietä pitkin kohti asutusta.

Ensimmäisenä arkipäivänä eläinlääkärikäynti Remun kanssa paljasti, että sillä oli kaihin lisäksi sydänvika ja se aristi takapäätään. Remu on ilmeisesti jäänyt joskus auton alle jolloin sen vasen reisi on murtunut ja ilman hoitoa luutunut väärään asentoon, lisäksi sillä saattaa olla nivelrikko. Takaisin tultiin Cartofen piikin, kipu- ja sydänlääkkeen kera ja kehotuksella tulla 2 viikon kuluttua uudestaan, ellei koiran olo olisi siihen mennessä parantunut, se lopetettaisiin.

Lääkitykset tehosivat Remuun nopeasti. Oli ihanaa nähdä sen ottavan juoksuaskelia ja olevan pirteän sekä onnellisen näköinen. Ensimmäinen pesu ja kynsienleikkaus vaativat pientä ”neuvottelua” Remun kanssa, mutta sen luottamus ihmisiin kuitenkin parani päivä päivältä. Toisen eläinlääkärikäynnin yhteydessä todettiin koiran olon parantuneen selvästi. Liikkuminen oli parantunut ja yskiminen vähentynyt selvästi, koska koira kuitenkin satunnaisesti yski edelleen, lisättiin sen lääkkeisiin nesteenpoistolääkitys.

Kolmessa viikossa Remusta oli kadonnut täysin pyrkimys omaehtoiseen vaelteluun. Siitä on tullut hellyydenkipeä ja uskollinen koira, joka pitää huolta siitä, että uusi isäntä ei pääse karkaamaan sen elämästä. Lauantaina 8.6 oli sitten ohjelmassa uusi matka Varjuparkkiin. Tällä kertaa ohjelmassa oli ruuan viennin lisäksi vapaaehtoistyötä koirien hyväksi, eli lasinsirujen ja kakkojen keräämistä tarhan alueelta sekä koirien kanssa seurustelua ja ulkoilutusta. Ukko oli siirretty tarhalla noin 8 neliön suuruiseen häkkiin. Kävin Ukon kanssa lenkillä ja tein edelleen huomioita sen käytöksestä. Se käyttäytyi edelleenkin kuin unelma. Samalla sain kuulla Ukon kohtalosta sen verran lisää, että se oli löydetty jonkun liikerakennuksen pihalta yhdessä toisen saku-uroksen kanssa, joka myös oli tarhalla ja tulossa suomeen. Päätökseni vahvistui, Ukosta tulee Rambon ja Remun kaveri.

Perjantaina 14.6 koitti aika, jolloin Ukon Rabies- rokotus tuli kuukauden ikäiseksi ja koira saatiin tuoda suomeen. Lähdimme aamulla Paulan ja Mariannen kanssa kohti Varjuparkkia. Matka sujui rauhallisesti. Viron päässä meitä oli vastassa tuttu Kalle taxi, jonka kyydissä menimme taas Maximarketin kautta tarhalle. Ukko tunnisti minut heti ja mikäli koirasta voi näin sanoa, oli tyrmistyneen näköinen, kun ulkoilutin muita koiria sen tarhan lähellä. Päivä kului taas erillaisissa pikku askareissa ja lopulta oli aika hakea Ukko, sen veli? Väinö, eli koira, jonka kanssa se löydettiin sekä Verna, jättää aivan liian monet onnettomat koirat tarhalle surkeisiin oloihin odottamaan kohtaloaan ja lähteä kohti kotisuomea. Kotimatka sujui rauhallisesti, joskin Ukko pyrki lähtiessä hieman isottelemaan Väinölle, lauman arvojärjestys kun ei kuukauden erossa olo ajan jälkeen ollut aivan selvä.

Kotona oli Ukkoa vastassa sitten Rambo ja Remu. Kaksi ensimmäistä päivää koirien yhteiselo on sujunut ongelmitta. Vanha, pieni Remu on yllättäen koirien ehdoton kunkku, tehden mitä haluaa, isompien väistellessä. Rambon ja Ukon suhteen välillä on pientä sähköä. Ukon paikka lauman hiarargiassa ei vielä ole aivan selvä. Joten jossain vaiheessa on melko varmasti edessä yhteenotto Rambon ja Ukon kesken.

TJ

Remuksesta tuli enkeli 17.12.2002.

Takaisin