REZA
"Reza on luultavasti alle 2 -vuotias
touhukas ja elämäniloinen pikkuinen
Varasin söpöläisen nettisivuilla näkemäni kuvan ja kuvauksen perusteella. Kun sitten menin sitä hakemaan ja näin sen ensimmäistä kertaa, alkoi touhukas tuntua aikamoiselta vähättelyltä tästä duracellpupusta. Meno oli hurjaa tarhan ulkopuolella, mutta koko taksimatkan se istui niin rauhallisena sylissäni, etten voinut uskoa moista kenestäkään. Mutta sitten riehumista riittikin satamassa ja laivan hytissä. Kaikki muut koirat ja kissat, joita meidän ryhmällämme oli, nukkuivat ja lepäilivät edes hetken. Minun turrikkani ei sitten edes sulkenut silmiään, ei hetkeksikään! Koska itse olin siinä vaiheessa jo ihan poikki, alkoi jo hieman pelottaa että jos se on aina näin eläväinen, niin minulta loppuu kyllä kunto kesken…
Satamassa odotti ihana yllätys, kun ystäväni olikin tullut hakemaan meitä autolla, eikä tarvinnut turvautua bussiin. Lähes itkin onnesta. Kun päästiin kotiin puolilta öin halusin vain nukkumaan ja niin sitten mentiin yöpuulle, mutta yö meni ulkona juostessa, kun jännitys oli sekoittanut pienen masun. Ja muutenkin aina kun vain käänsin kylkeä, Louie tepsutti sängyn viereen katsomaan mikä se ääni oli. Aamulla olimme kai kumpikin yhtä väsyneitä kuin illallakin, minusta se vain näkyi paljon selvemmin. Siitä kuitenkin hypättiin kumpikin vuorollamme suihkuun, ja koirakin alkoi haista vain koiralle, ei koko eläinkunnalle. Sitten lähdimme tutustumaan toiseen sille nyt jo hyvin tärkeään paikkaan, eli vanhempieni luo, "hoitokotiin". He olivat tietysti heti myytyjä ja ovat edelleen.
Siitä se elämä sitten alkoi lutviutua. Pelkäsin Louien huutavan yksin jäädessään, mutta ei mitään. Ja kun tulee takaisin, on vastassa uninen, mutta iloinen koira. Nyt sen pikku hassutuksiinkin on jo aivan tottunut, kuten siihen että kun se haluaa ihan mitä vain, se alkaa "tanssia" seisten takajaloillaan ja hosuu ilmaa etutassuillaan ja tasapaino on ilmiömäinen. Kaikki luulevat minun sen sille opettaneen, mutta taitaa olla sen ihan itse kehittämä… Ja sen mielestä elämän ihanuus kulminoituu muutamiin yksinkertaisiin asioihin: kuivamuonilla täytettyyn motivaatiopalloon, pieniinkin sipsin paloihin, puruluihin ja sylissä olemiseen. Nytkin se retkottaa sylissäni ja kirjoitan vain yhdellä kädellä.
Mutta arkuudesta tämä sylinkipeys ei johdu. Isotkaan koirat eivät pientä pelota, eikä kukaan ihminenkään tähän mennessä. Mutta ukkonen on jotain ihan hirveää, jolloin mennään sängyn alle, tai syliin jos houkuttelen. Niinpä uusi vuosikin oli pelkkää sängyn alla kyhjöttämistä kotona ja vielä parin päivän päästäkin pitää rapun ovella ulos mennessä jäädä kuuntelemaan ettei vaan enää pauku…. Vaikkei se ole mitään tuhonnut ja tottelekin ihmeen hyvin, se osaa olla oikea pieni riiviö sille päälle sattuessaan. Ja aikaisemmin se sattui sille päälle usein esim. kylässä, kun kaikki paikat oli tutkittu ja se tylsistyi (jos kukaan ei koko ajan huomannut sitä enkä ollut tajunnut ottaa sille leluja mukaan). Se alkoi hammastella ja nakertaa vaatteista ja mitä enemmän kielsi, sitä enemmän se riehaantui. Vaihtoehtoja oli silloin kaksi, joko ottaa se syliin, se rauhoittui heti, tai pyytää kaikkia nousemaan ylös kädet puuskassa ja tuijotella kattoon jonkin aikaa ( ja olla välittämättä jos se hetken vielä yrittää nakertaa vaikka varpaita). Eli riippui paikasta kumpi tuli tehtyä. Mutta se on onnekseen niin suloinen ettei kukaan ollut sille vihainen, vaan se oli kaikista hirmuisen söpöä, paitsi minusta. Kyllä se välillä tylsistyi kotonakin. Yleensä ilta yhdeksän ja yhdentoista välillä siihen iski oikea energiapiikki, jolloin alkoi hurjat leikit ja välillä istuessani sohvalla minun päälläni rymyäminen ja tillustelu. Mutta kun sen oli saanut rauhoittumaan, se nuoli niin hellästi kättä tai käpertyi ihan kylkeen kiinni nukkumaan, kuin pieni enkeli. Nykyään se kuitenkin riehuu tällä tavoin enää harvoin, se on vihdoin oppinut hieman kärsivällisyyttä, vaikka se sitä vieläkin taitaa hieman ärsyttää...
Aluksi meinasin myös menettää uskoni sen ruokkimisessa kun mikään ei tuntunut oikein kelpaavan ja kylkiluut vain törröttivät, mutta sitten huomasin että sehän todella pitää kuivamuonasta! Aikaisemmat koiramme ovat joskus alentuneet sitä syömään, mutta Louien mielestä se on todella hyvää, merkkiin katsomatta. Ja niin sen painokin on noussut hyviin lukemiin ja se on selvästi rotevoitunut.
Vaikka tottelevaisuus onkin vähän mielialasta riippuvainen, ei selvästi tarvitse pelätä sen karkaavan. Kun se oli ollut minulla noin viikon ja menimme ensi kertaa koiratarhaan, se tutki kaikkea niin kiinnostuneena, ettei nähnyt kun menin penkille istumaan ja kun se alkoi etsiä minua katseellaan eikä nähnytkään, se hätääntyi silminnähden ja kun huikkasin sille, se juoksi täyttä vauhtia luokseni ja oli pitkään taputeltavana. Aina kun se on vapaana, se pitää minua tarkasti silmällä ja ei tarvitse kuin kääntyä toiseen suuntaan, kun se jo viilettää luokse. Mutta kokonaisuudessaan se on aina reipas ja iloinen kaikille, ja pursuaa uteliaisuutta kaikkea uutta ja erilaista kohtaan. Sillä on vielä äärettömästi pentumaisuutta jäljellä ja ei se taida koskaan täysin pois lähteäkään, mutta eipä se haittaa. Oikeastaan se vain sopii sille, kun se näyttääkin niin pennulta. Se valloittaa lähes kaikkien tapaamiensa sydämet ja on osaltaan hienona esimerkkinä siitä, miksi Virosta kannattaa tuoda koira, mitä jotkut ovat ihmetelleet. Selvästi tieto koko ajan leviää, ja olen itse aina valmis kertomaan siitä kiinnostuneille. Tehkää te muutkin samoin, niin ehkä vielä useampi tarhalainen saa hyvän kodin tältäkin puolelta lahtea. Ja kiitokset kaikille yhdistysläisille ja muille tekemästänne uskomattoman raskaasta, mutta niin kovin hyvästä työstä!
Onnellisin terveisin Sari ja Louie
Viisaat lapsen silmät
Anovat lapsen silmät
Mutta mitään ei ollut tehtävissä, kertoi lääkärikin lähes itkien. Kummatkin pienet etutassusi olivat katki pahimmista mahdollisista kohdista, toinen kahdesta, toisessa oli avomurtuma ja sinulla oli myös vaurioita keuhkoissasi. Ne kaikki varmistuivat röntgenistä, jotka otatimme vielä kaiken varalta. Olit jo silloin saanut kovat kipulääkkeet kun tulimme, ja sinä tunnistit vielä meidät, olit selvästi hieman helpottunut, vaikka shokissa olitkin, mutta röntgeniin sinut oli jo laitettava nukkumaan, muuten et olisi kestänyt liikuttelua. Ja tekisin mitä vain jos olisin voinut kärsiä sen kaiken sijastasi! Mutta olit kuitenkin niin urhea, pikkuiseni. Ja minuun sattui niin suunnattomasti kun annoin luvan sinut nukuttaa. Ja minä olin vierelläsi loppuun asti ja vielä sen jälkeenkin. Ja sinä lähdit rauhallisesti. Unesi vain syveni, ja sitten silmäsi aukesivat ja niiden loiste oli sammunut. Ne olivat vain tummat, ja kylmät etkä sinä enää ollut niissä. Sinä olit poissa ja minä olin tuntenut lähtösi ja osa minusta oli lähtenyt mukaasi. Ja tiedän, että minne te kaikki pienet enkelit sitten menettekin, teillä kaikilla on siellä varmasti hyvä olla, ja mukana viemäsi osa minusta on siellä onnellinen kanssasi.
Mutta täällä loput minusta yrittää puskea eteenpäin, mutta tuntien olonsa koko ajan niin sanomattoman tyhjäksi. On kuin katselisin kaunista metsäistä maisemaa, mutta en näkisi vihreää väriä. Tiedän sen olevan siellä, olen sen ennen nähnyt ja tulen näkemään vielä uudestaankin, varmasti monta kertaa, mutta nyt se on poissa. Ja lähes yhtä paljon kuin se, että olet poissa, minua surettaa yhteisen aikamme lyhyys. Ehdit ilostuttaa elämääni vain vuoden ja neljä kuukautta. Rakastuin sinuun ensi silmäyksellä ja usein ihmettelin miten olinkin saanut noin ihanan ja äärimmäisen ainutlaatuisen pienen turriaisen. Ja ainutlaatuinen sinä olit, kaikkien sinut tavanneiden mielestä. He jaksoivat aina ihmetellä hupsutuksiasi; tanssimistasi, syliin "pönkeämistäsi", vain suosikkilaulujen laulamistasi, täydellistä pennun ulkonäköäsi, rajatonta hyväntuulisuuttasi, ystävällisyyttäsi ja avoimuuttasi ja joka paikkaan kiipeilyäsi. Sanoinkin aina että olet puoliksi kissa ja puoliksi apina. Pieni apina-rupinani. Olisipa sinulla ollut myös ne kissan 9 henkeä, tai edes 4 1/2. Mutta sitä ihmettä meille ei enää suotu, että olisit selviytynyt hoidettavissa olevilla vammoilla hypystäsi. Enkä tule koskaan ymmärtämään miten se koko mahdottomuus saattoi tapahtua. Siitä ikkunasta emme olisi ikinä pelänneet kissankaan hyppäävän! Mutta kai sinulta olisi pitänyt odottaa odottamatonta. Ja tämä koti on niin tyhjä ja hiljainen ilman sinua. Mutta aina kun nukun, voin kuvitella kaiken tämän olevan vain unta.
Louielleni Rakkaudella Sari
poika. Ainakin tarhalla se tuli
hyvin toimeen toisten koirien kanssa,
mutta oli kuitenkin kiinnostuneempi
ihmisen seurasta ja hyväilyistä.
Reza katsoo nappisilmillään
verkon takaa ja pyytää päästä halittavaksi.
Saadessaan ihmisen luokseen Reza
hyppii ja pomppii ilosta ja koittaa
pusutella. Pientä söpöliiniä
harmitti kovasti jäädä toisten koirien
seuraan ihmisen pois lähtiessä
ja se itki surkeasti pyytäen palaamaan
luokseen. Reza muistuttaa Shelttiä
rakenteeltaan ja kooltaan."
Kuulumisia 02.01.2005
Nyt yhteiseloa Louien (ent Reza) kanssa on kestänyt jo yli puoli vuotta ja kaikki on mennyt kerrassaan mainiosti. Tämä pieni pörröinen enkelini on täysin vienyt sydämeni. Mutta aloitetaanpa ihan alusta:
Louiesta tuli enkeli 13.8.2005
Ruskeat lapsen silmät
Ne katsovat minuun kulmien alta
Kuin tietäisivät jonkun ovelan jekun
Jota en itse ole vielä keksinyt.
Ne katsovat minua säälien
Kuin yrittäen selittää selittämätöntä
Mutta en voi ymmärtää viestiä
Ne pyytävät ottamaan syliin kun pelottaa
Ja minä otan sinut syliini
Ja suojelen kaikelta pahalta
Mutta minä en ollutkaan sinä lauantaina ottamassa sinua syliini. En ollutkaan suojelemassa sinua. Pelästyitkö jotain ja olitkin sillä hetkellä yksin? Mikä sinut sai hyppäämään? Miten ihmeessä yletit edes siihen pieneen ikkunaan, miten mahduit siitä vaikka se oli koko ajan tiukasti haassa, ja miten sait vielä sen hyttysverkonkin revittyä niistä nastoista irti? Ja miksi ylipäätään ryhdyit siihen? Se oli, kulta, neljäs kerros, siksihän et alkuaikoina uskaltanut mennä edes parvekkeelle! Mikä sai sinut nyt hyppäämään ikkunasta? Olit ollut tunnin yksin, isä ja äiti olisivat tulleet tunnin päästä. Olisitpa voinut odottaa vielä sen toisen tunnin! Olithan ollut siellä ennenkin yksin, ja aina tulit vastaan vain aivan unisena, kuten täällä kotonakin. Voi kun en olisi ollut töissä, voi kun se ikkuna olisikin ollut kiinni, voi kun et olisi ollut yötä vaan he olisivat hakeneet sinut vasta kun tulivat kaupungista... Voi kun mahdoton ei olisi tullut mahdolliseksi ja olisit vielä täällä. Mutta jokin sai sinut hyppäämään, poliisit löysivät sinut, pienen reppanan, ja veivät pieneläinklinikalle, soittivat vanhemmilleni, jotka soittivat minulle töihin ja sitten tulimme luoksesi.
Mutta aina kun herään, huomaankin, ettet olekaan vieressäni, etkä kömmi siihen enää koskaan.
Mutta olet muistoissani ja sydämessäni, pieni pupuseni. Aina ja aina...
Takaisin