RIKI

Riki on 10-vuotias perhoskoirasekoitusuros, joka tuotiin tarhalle haukkumisen takia, mutta Riki ei hauku tarhalla eikä kotihoitopaikassa jonne se vietiin. Riki stressasi tarhaoloissa valtavasti. Se on reipas ja hyvässä kunnossa. Vanhus tarvitsee rauhallisen kodin, mutta tarvitsee myös aktiviteetteja koska on ikäistään virkeämpi ja reippaampi. Tulee toimeen toisten koirien kanssa mutta ei ole niistä kovin kiinnostunut. Riki tykkää olla sylissä hellittävänä mutta on aluksi varovainen uusien ihmisten kanssa. Rikiä on sekeästi rankaistu kovalla kädellä. Riki tulee myöskin kissojen ja lasten kanssa toimeen mutta ei tahdo että pienet lapset koskevat.

15.06.04 Rikillä on rokotukset voimassa ja pääsisi Suomeen heti kun vain koti löytyy. Riki soveltuu hyvin kerrostaloon ja haukkuu vain vieraiden tullessa sisään / ovikellon soidessa, että kodissa tiedetään ihmisten saapuvan. Riki on iästään huolimatta todella sopeutuvainen ja virkeä, herrasta ei huomaa enää merkkiäkään stressistä. Riki sopisi hyvin vaikka eläkeläisen päivien iloksi taikka kotiin, jossa on kouluikäisiä tai sitä vanhempia lapsia. Riki tulee toimeen kissojen kanssa, sekä koirien, mutta ei varsinaisesti tarvitse muita eläimiä laumaansa. Toivoisimme kovasti että herra pääsisi Suomeen ennen maahantuontisäädösten muuttumista, sillä sirutuksessa on kuitenkin aina oma hommansa.

31.07.2004 Rikhard Leijonamielen matka Suomeen ja oma koti Ariannan kaverina

Riki oli ollut Tallinnassa kotihoidossa aika pitkään ja oli syvästi järkyttynyt, kun se tuotiin tarhalle odottamaan matkaa uuteen kotiin Suomeen. Se oli kuljetushäkissä eikä halunnut tulla millään ulos, koppi oli tuki ja turva...Pienen henkien taistelun jälkeen selvittiin tarhan toimistosta ulos ja poika viipotti häntä pystyssä mahdollisimman kauas tarhasta. Jaloissa oli vipinää iästä huolimatta!

Laivassa matkustettiin Blackyn ja Titikan kanssa samassa hytissä. Kakarat riehui, Blacky jopa komensi Rikiä ja Riki oli lievästi sanoen närkästynyt moisesta koheltamisesta. Hän käyttäytyi itse erittäin sofistikoituneesti, käveli ylväästi laivaan ja oli hytissä mieluiten penkin alla tuijottamassa moukkamaisesti käyttäytyviä nuoria neitejä tai minun, Katin ja Hannan sylissä. Jo laivassa huomattiin, että Rikin suusta tuleva hajuhaitta oli melkoinen ja hampaat olivatkin kauhean näköiset. Se myös väisti käsiä eikä halunnut takapäähänsä koskettavan ollenkaan. Vaikutti siltä että poikaa oli rangaistu läpsimällä tai lyömällä. Riki kyllä piti silityksistä ja huomiosta, ja oli todella hellyyttävä. Jostakin syystä ajattelin silti, että en ehkä itse ottaisi sitä omakseni.

Kohtalo tai mikä lieneekään päätti toisin. Satamassa jouduttiin toteamaan, että Riki ei menekään uuteen kotiinsa vaan tulee meille kotihoitoon, kunnes uuden kodin tilanne selvitetään. Kiroilin mielessäni ja välillä vähän ääneenkin, olin jo luvannut auttaa tarvittaessa RR:n sivuilla olevaa Retua enkä todellakaan ollut varautunut tähän. Illan hämärissä matkustettiin loppumatka kotiin, Hanna ja Ville olivat Rikin seurana kun käytin Ariannan lenkillä ja toin sen sitten tutustumaan Rikiin.

Meidän poissaollessamme oli tapahtunut hämmästyttävä muutos: arkana sylissä tärisevä papparainen oli muuttunut riehuvaksi kakaraksi ja leikkinyt Ariannan solmulelulla puoli tuntia yhtä soittoa ja tuijotti Villeä palvovasti. Ihan kuin iästä olisi kadonnut vähintään 5 vuotta! Ja sitä riemua kun vielä juoksutuoksuinen Arianna tuli: Riki meni aivan sekaisin päästään, vinkui ja pomppi Ariannan ympärillä. Rakkaus oli suorastaan ylitsevuotavaa ja ihmeen kärsivällisesti Arianna otti sen vastaan. Lähdettiin vielä lenkille, päästin Rikin irti kotipuistossa koska se oli niin liimautunut Ariannaan. Siitä lähtien Riki onkin kulkenut kotinurkilla lähes aina vapaana.

Muutaman päivän päästä Riki lähti meidän kanssa lomailemaan Lahteen, käytiin hoidattamassa kissoja omalla "henkilääkärillä" ja Riki tarkastettiin samalla. Ikää saattoi olla enemmänkin kuin 10 v. ja hampaat olivat todella surkeassa kunnossa, kuten jo oltiin huomattu. Onneksi sydän ja keuhkot kuullostivat terveiltä, suositus oli hoitaa hampaat kuntoon pikimmiten.

Noin viikon päästä Suomeen tulosta Riki alkoi yskiä, aivastella ja saada koko pientä kroppaa tärisyttäviä vapinakohtauksia. Poika oli normaalia vaisumpi, edes Arianna ei jaksanut innostaa. Olin todella huolissani, en ollut tottunut käsittelemään noin pieniä koiria ja pelkäsin että nyt se on menoa. Pieneläinklinikalla Riki sai antibioottikuurin sekä nenäpunkkilääkityksen. Ell arveli hammasjuurista lähteneen tulehduksen levinneen nenäonteloon ja kehotti kiirehtimään hammashoitoa ettei tulehdus äityisi pahemmaksi.

Rikin oirehtiminen sai tekemään lopullisen päätöksen: se jäisi meille viettämään eläkepäiviä. Olin aivan suunnattoman kiintynyt siihen ja huoli sen terveydestä lisäsi sitä entisestään. Riki oli sopeutunut uskomattoman hyvin viikossa, salli meidän uusperheeseen kuuluvien lasten koskevan itseään ja lähti heidänkin kanssaan ulos. Kissoja nyt pitää vieläkin vähän komentaa, Riki ei pidä siitä että hiiviskelevät yöllä makuuhuoneessa. Sisällä kyllä haukutaan ja komento on kova, Retukin tuli sitten meille kotihoitoon ja sitähän ei siedetä ollenkaan. Riki omi meidät ja kodin välittömästi ja on valmis puolustamaan omiaan todella voimallisesti.

Nyt kolmen viikon meillä asumisen jälkeen Riki on osoittautunut varsinaiseksi pikku leijonaksi, siitä lempinimi Rikhard Leijonamieli. Se räyhää uroskoirille, todennäköisesti pelosta, mutta luulee ilmeisesti olevansa todella suuri ja mahtava. Ruuasta on tullut sille todella tärkeä asia, se on yhä hieman liian laiha ja nyt kun ruokavalio on muutettu hampaille sopivaksi, ruokaa menisi vaikka kuinka paljon. Se jopa varastelee Ariannan nappuloita, imeskelee niitä suussaan ja on todella suuttunut kun Retulle viedään ruokaa. Hassu pikku äijä! Takapäätään se varoo välillä vieläkin, mutta rakastaa hellyyttä ja paijauksia. Olen saanut roppakaupalla haisevia pusuja! Eikä meillä ole koskaan ollut koiraa, jolla on moinen ääniskaala: vinkua, haukkua, murinaa ja muuta koiran puhetta riittää.

Hampaat on nyt hoidettu, niitä ei montaa jäljelle jäänyt mutta suu on alkanut parantua ja vointi on kohentunut. Antibiootteja täytyy vielä syödä jonkun aikaa. Riki on alkanut leikkiä todella innokkaasti, se rakastaa jopa vesileikkejä kuralätäköissä ja kiskoo minua lahkeista jos en jaksa heitellä sille käpyjä, keppejä, palloja tai mitä vaan. Se jaksaa jopa pitkiä kävelylenkkejä Ariannan kanssa. Tyttö on suhtautunut Rikin hellyydenosoituksiin ja räyhäämisiin enkelin kärsivällisyydellä ja koska Riki on rohkea, Ariannakin liikkuu kadulla reippaammin. Ne ovat todella huvittavan näköinen pariskunta, Arianna näyttää sudelta ja Riki pikku hienostokoiralta. Tietäisivätpä vain....

Arianna sai siis kaverin ikäänkuin vahingossa. Näin siinä voi käydä, uskallankohan mennä tarhalle enää...Taitaa olla kodinvaihto edessä jos moinen meno jatkuu. Olen kuitenkin todella onnellinen tästä käänteestä, tälläkin hetkellä Riki nukkuu jalkojen juuressa ja Arianna aivan lähellä. Retu odottelee eläinläärin tutkimuksia ja pääsyä uuteen kotiin jos vammat pystytään hoitamaan. Onhan tällainen välillä todella rasittavaa; koirat tappelee, kissat protestoi pissimällä mun kasseihin ja lapsi kysyy: äiti hoidatko sinä kaikkia Viron koiria, mutta en taitaisi siltikään vaihtaa pois. Rakas 5-vuotias poikanikin oli eilen ihan tohkeissaan, kun he kaivoivat Rikin kanssa ojia sadevesien kulkureiteiksi. Sen katselemisesta tuli tosi hyvä mieli.

Terkuin nykyisin kahden varjukoiran mamma Riikka

Rikin muistolle

Rakas pikkuiseni lähti enkeliksi 30.11.2006. Riki oli jo meille tullessaan sairas, sillä oli pahoja hammasvaurioita ja kipuja selässä ja takapäässä. Matkan varrella eturauhanenkin alkoi vaivata, sitä hoidettiin hormonipiikeillä, koska kastraatio ja nukutus olisi voinut olla pojalle liian iso operaatio. Ensimmäinen puolitoista vuotta meni suhteellisen hyvin, mutta pikku hiljaa vaivat alkoivat todella näkyä ja kuulua. Rikin kunto alkoi heikentyä syksyn aikana, sen huomasi lähinnä liikkumisen vaikeutumisesta, pissaamistarpeen tihentymisestä ja ennen kaikkea lisääntyneestä ärhäkkyydestä, mikä kohdistui ennen kaikkea Ariannaan. Rikiä pelotti nuoren koiran ajoittainen riehakkuus ja niinpä se erittäin selvästi ilmoitti, että haluaa hallita talomme keskikerrosta yksin. Riki söi kipulääkkeitä kaksi viimeistä vuotta ja niistä oli apua, mutta tahti alkoi heiketä eikä se loppuaikoina halunnut omasta pihasta pois, eikä kyläily mummolassakaan oikein sujunut.

Viimeinen päivä tuli kaikesta huolimatta yllättäen. Olin huolissani Rikin kiihtyvällä tahdilla etenevästä oireilusta ja vein sen eläinlääkäriin tarkastukseen. Kävimme vähintään puolivuosittain tarkastuksessa, mutta nyt sitä oli aikaistettava. Eläinlääkärin lausunto oli hyvin surullinen. Nivelrikko oli edennyt niin pahaksi että hän ihmetteli kuinka Riki ylipäätään kävelee, hampaiden kunnon huomasi kuka tahansa, joka suuhun pääsi kurkkaamaan ja eturauhasen liikakasvun hoito ei enää onnistunut, hormonihoito oli tehotonta ja eturauhanen painoi virtsarakkoa. Eläinlääkäri kysyi hyvin lempeästi: Jääkö poika nyt tänne, vai haluatteko viettää vielä muutaman päivän yhdessä niin että lisätään kipulääkeannos niin suureksi kuin mahdollista? Menimme kotiin, minä suorastaan ulvoin autossa, ja Riki makasi voipuneena viereisellä penkillä. Vielä eilen se oli vahtinut reippaasti pihaa...

Miten sitä voikaan turtua niin, ettei huomaa toisen pahaa oloa? Pojalla oli kuitenkin tarmoa vahtia kotitonttia, jopa leikkiä ajoittain ja ruoka maistui. Ajattelin että vietetään vielä vähän aikaa hyvin yhdessä, hellitellään ja hemmotellaan ja sitten hyvästellään, mutta toisin kävi. Ihan kuin rakkaani olisi antanut periksi, oli kuin se olisi koko olemuksellaan kertonut minulle että katso nyt äiti, minulla on todella paha olla, nyt on jo aika lähteä...kun pääsimme kotiin Riki alkoi oksentaa, en ihan heti huolestunut koska tätä oli tapahtunut satunnaisesti muutaman kerran lähiviikkoina, mutta oksentelu vain jatkui ja jatkui, en saanut kipulääkkeitä annettua, pojalta meni jalat alta ja se heikkeni silmissä. Soitin takaisin eläinlääkäriasemalle. Rikin nesteyttäminen ja muu tehohoito, ja tuominen tähän maailmaan takaisin ei olisi ollut oikein, sen vointi oli jo liian huono ja sairaudet parantumattomia. Viimeisten tuntien aikana en voinut muuta kuin koittaa helpottaa sen oloa, makasin välillä sen kanssa lattialla, koitin lämmittää sen pientä olemusta ja se juuri juuri jaksoi heiluttaa häntää. Ariannaa pelotti kovasti, se kävi välillä kurkkaamassa kaukaa mutta pysyi poissa Rikin läheltä. Illalla, hyvästeltyämme muut perheenjäsenet lähdimme kahdestaan viimeiselle matkalle. Riki oli jo niin kovin väsynyt, ja sen silmissä oli kovin surullinen katse. Hän nukkui sylissäni ikiuneen hyvin rauhallisesti. Sydämellinen kiitos omalle eläinlääkäriasemallemme siitä, että lähtö oli niin rauhallinen ja saimme olla niin kauan kahden kuin mahdollista. Poissa ollessamme Arianna oli ulvonut ja vinkunut, ehkä sekin tiesi että kumppani lähti ajasta ikuisuuteen.

En haluaisi surra näin paljon ja muistaa vain jatkuvaa vaivojen hoitoa, koska minun Rikhard Leijonamieleni oli niin paljon muutakin. Pieneksi koiraksi hän oli uskomattoman topakka, ja muutettuamme omakotitaloon oli kuin poika olisi saanut ainakin hetkeksi ihan uuden elämän. Kuinka se nauttikaan auringosta, oman pihan tutkiskelusta ja jopa pihan vahtimisesta, oli kuin niillä olisi ollut Ariannan kanssa selvä työjako. Riki hoiti ilmoittamisen äidille ja teki tiukkoja hyökkäyksiä tunkeilijaa kohti, ja kutsui Ariannan hoitamaan röyhkimykset kauemmaksi piha-aidasta. Molemmat uskoivat kyllä kun äiti tuli paikalle ja ilmoitti hoitavansa hommat itse, mutta kovin tomerasti Riki kyllä osallistui ihan kaikkeen, mitä omassa pihassa tapahtui kaikkia puutarhatöitä myöten. Joskus kukkapenkkiin kaiveltiin omia kuoppia, vaikka äiti oli antanut luvan kaivaa vain lehtikompostia. Rikin ehdoton suosikkilelu oli keltainen kumiankka, sitä kanniskeltiin ja sillä leikittiin ajoittain ihan väsymättömällä tarmolla. Ankasta tuli kyllä välillä riitaa Ariannan kanssa, joten ankka piti välillä pistää piiloon. Mummin Ronja-kissan leluhiiret kelpasi myös, mummilla hoidossa ollessaan Riki kantoi hiiret syliin ja pyysi leikkimään. Kissoista Riki tykkäsi kovasti emmekä olleet aina varmoja mitä se Ronja-kissasta ajatteli, poika nimittäin liehitteli sitä kuin ihanaista tyttökoiraa ja kulki kissan perässä häntä liehuen. Ronja oli välillä hieman vaivautunut moisesta, mutta kesti nämä huomionosoituksen kissan arvokkuudella, välillä pöydän päältä hieman paheksuvasti katsellen.

Riki oli kyllä aikamoinen naistenmies, sen ehdottomia suosikkeja olivat pienet blondit. Naapurimme Pipsa-koira oli Rikille oikea naisihanteen ruumillistuma, sen nähdessään poika ei tiennyt miten päin olisi. Pipsan kohdatessaan Rikin olemus muuttui ryhdikkääksi, aivan kuin iästä olisi kadonnut vähintään 5 v. Pissasipa se kerran innoissaan jopa naapurin tädin kengälle, kun Pipsa kiihdytti niin paljon. Oma koiramme Arianna sen sijaan taisi olla hieman liikaa, sitä siedettiin kyllä, mutta alkuajan huuman hälvettyä se olisi ehkä Rikin mielestä voinut asua jossain muualla. Ulkona koirat olivat ihan sovussa, mutta sisällä tiloja piti hieman jakaa.

Oma perhe oli Rikille tärkeä, samoin mummi eli minun äitini pääsi suosikkien joukkoon. Vieraisiin ihmisiin ja koiriin Riki suhtautui pelokkaasti, haukkui ja ärhenteli kovasti. Poikkeuksiakin toki oli, pihallamme pidetyt illanistujaiset ja grillaaminen oli kovasti Rikin mieleen ja tällaisissa tilanteissa vieraatkin oli ok. Jostain syystä se piti kovasti isokokoisista, rauhallisista miehistä. Ehkä sen "edellisessä elämässä" oli ollut joku kiltti mies.

En olisi ikinä uskonut, miten tärkeäksi tämä pieni "vahinkovanhus" minulle tulisi. Nyt vasta ymmärsin, miksi ihmiset haluavat pieniä seurakoiria. Jos Suomessa ei olisi ollut pakko käyttää hihnaa, meidän Riki ei olisi sitä tarvinut. Se kulki yleensä reippaana omiensa kanssa, kävi välillä tutkimusretkillä, mutta tuli kutsusta luokse ja pysytteli yleensä lähellä. Sen onnen täyttymys oli saada olla mukana. Se tuntui ymmärtävän asioita pelkästä katseesta. En voi muuta kuin toivoa, että saisin joskus Rikin kaltaisen koiran, sitten vanhana matkustaisimme ja viettäisimme mukavaa elämää yhdessä. Olin niin kauhean surullinen, kun Rikin vaivat olivat edenneet niin pitkälle. Jospa sen hampaat olisi hoidettu ajoissa....Pystyin kirjoittamaan tämän tekstin loppuun vasta nyt, yli puolen vuoden päästä Rikin kuolemasta. Ikävä iskee vieläkin usein, hyökyaallon lailla. Rikin hautaa on vaikea katsoa, vaikka tiedänkin, että nyt kivut ovat poissa. Toivon että ystäväni on koirien taivaassa, vehreällä nurmella rakkauden ympäröimänä.

Kauniita unia, rakas pikkuiseni. Elät ikuisesti muistoissani. Anna anteeksi, jos pitkitin kipujasi ja halusin pitää sinut luonani liian pitkään. Äidillä on niin hirveä ikävä sinua. Toivon että joskus tavataan ja saan silittää sinua taas. Lepää rauhassa, ystäväni.

Kaikk´on niin hiljaa mun ympärilläin.
Kaikk´on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

Ote Eino Leinon runosta Rauha.

Takaisin