Kuluvan vuoden alusta oli selvää, että jo pitkällä laina-ajalla ollut 11 v. rotikkamummomme Donna ei eläisi enää kovin pitkään. Donna ja Varjusta heinäkuussa 2002 tullut Jiro olivat parhaimmat ystävykset ja teki kipeää tietää, että lapsukaisten yhteinen aika jäisi lyhyeksi. Yhteistä aikaa jäikin vain 9 kuukautta… Donna lähti taivaaseen keväällä, aikaisin toukokuussa. Surumme oli lähes mahdoton kestää, sillä myös Donnan tytär oli kuollut vain vuotta aiemmin. Menettää kaksi uskomattoman ihanaa rotweileria vuoden sisällä – asia, jota sydän ei vieläkään tahdo hyväksyä. Mutta tukenamme oli Jiro, Elämän Suuri Sankari. Olin jo Jiron tulosta lähtien miettinyt tarhalle lähtöä ja vihdoin tämän vuoden maaliskuussa ”uskalsin” sen tehdä. Tuo kynnys lienee korkea monelle meistä. Jotenkin inhosin itseäni, kun en kyennyt koirarakkaana ihmisenä kohtaamaan elämän nurjempaa puolta. Mikä se sellainen eläinten ystävä on, joka tietää eläinten tarvitsevan apua eikä kuitenkaan tee elettäkään auttaakseen ? Yhdistyksen Miia oli minulle se tuki, mitä tarvitsin ja hän myös kertoi, mitä tuleman piti. Se oli elämäni paras päätös. Ensimmäisen käynnin jälkeen vain laskin päiviä, että taas pääsisin tarhalle…

Perheessämme oli aina ollut rotikoita ja mieheni ehdoton vaatimus oli, että Jiron kaverin tulee olla rotikkatyttö – Varjusta. Olimme jo pitkään miettineet seuraavan koiramme nimeä ja Ronja tuntui oikealta.
Odotuksemme palkittiin kesäkuun alussa, kun kolmannella tarhakäynnilläni tapasin Ronjan; pieni, arka ja voi miten suloinen pieni rotikkatyttö. Vaikka tyttö on pieni, ikää on jo neljä vuotta. Kaksi turvonnutta nisää kielivät siitä, että pikkuisella oli ollut kaksi pentua lähiaikoina. Samoin kuulin, että Ronja on hylätty jo toistamiseen vuoden sisällä. Koiran takaosassa selkärangan molemmin puolin oli kaksi teelautasen kokoista karvatonta aluetta ja tarhan henkilökunnan mukaan Ronjan tullessa tarhalle alueiden keskellä oli ollut mätivät haavat. Ronja oli aikanaan luovutettu kyseiselle pariskunnalle täysin terveenä. Läiskät jäävät ikuiseksi arvoitukseksi. Ne katosivat muutamassa päivässä Suomeen tulon jälkeen.

Vein pikkuisen kävelylle kolme kertaa päivän aikana ja kun lähdön hetki koitti, en kyyneliltäni nähnyt eteeni. Miten saatoin kertoa tälle suloiselle otukselle, että äiti tulisi viikon päästä takaisin ja että sen jälkeen kukaan, ei kukaan enää hylkäisi ? Olin aivan hysteerinen, kun olin polvillani häkin lattialla ja Ronja makasi allani selällään ja katsoi minuun lautasen kokoisilla silmillään ja hiljaa ojensi käteeni piskuisen tassunsa. Tiesin, että edessä oli pitkä odotuksen viikko…
Yhdistys ei ollut menossa tarhalle seuraavana viikonloppuna, joten jos Ronjan halusin kotiin, niin minun oli lähdettävä matkaan yksin. Onneksi takana oli jo monta tarhakäyntiä, joten matka ei pelottanut yhtään. Mikään ei olisi saanut minua pitkittämään tytön hakemista !
Viikko kului hitaasti mutta varmasti. Perjantaina varmistui suureksi ilokseni, että saisin sittenkin matkaseuraa – Salsan omistaja Merja lupautui mukaani. Emme olleet koskaan tavanneet, mutta mukavaa meillä oli ! Ilma oli fantastinen ja vatsaa kouristi ihana tunne.
Tuntui tosi oudolta saapua tarhalle ilman yhdistyksen tyttöjen ”turvaa”. Vastaan käveli kuitenkin yhdistyksen Marianne, joka oli viettämässä tarhalla viikonloppua auttaen henkilökuntaa. Eli ihan yksin ei sittenkään tarvinnut olla !
Ronja tunsi minut. Kun pikkuinen näki minut häkistään, aloitti se aivan villin hyppimisen ja haukkumisen. Kädet vapisten ja itkua pidätellen lähdettiin lenkille. Jotenkin olin pelännyt koko viikon, että pikkuiseni ei enää olisikaan tarhalla ja kun sitten sain tytön syliini, jännitys laukesi. Viikkoa aiemmin Ronjalla olivat anaalirauhaset tulehtuneet, nyt tilanne ei näyttänyt niin pahalta, mutta vaivasi kuitenkin koiraa. Samoin takajalan yksi kynsi näytti järkyttävältä: varvas oli joskus mennyt poikki ja roikkui kuin kannuskynsi ja siinä noin kolmen sentin mittainen käyrään kasvanut kynsi. Selässä olleet täysin karvattomat alueet olivat alkaneet hyvin parantua. Lohduttelin itseäni, että maanantaiksi oli jo varattu eläinlääkäri.
Merja otti lenkille mukaan suosikkini Albertin, josta suureksi surukseni tuli muutama viikko sitten koiraenkeli. Ihanaluontoinen koira. (Tapasin Albertin jo ensimmäisellä tarhakäynnilläni maaliskuussa, joten poika oli pitkään tarhalla.)
Vein Ronjan häkkiinsä ja lenkitin toista suosikkiani, Eliasta. Veimme Merjan kanssa monia koiria lenkille päivän aikana. Tutusta häkistä alkoi kuulua iltapäivällä kiukkuista haukkua. Tyttö oli mustis, kun sen nenän edestä kävelytin toisia koiria ! Hain Ronjan hihnaan ja kapusimme Merjan kanssa korkealle kukkulalle syömään eväitämme syreenipensaiden juurelle. Tarha näytti lähes idylliseltä: aurinko paistoi ja hevoset lönkyttelivät pihalla. Oli aivan hiljaista.
Ajattelimme lenkittää vielä pari koiraa ennen lähtöä, mutta Ronja ei halunnut mennä enää häkkiinsä vaan painautui polviani vasten. En halunnut kiusata tyttöä ja sen riemu oli rajaton, kun huomasi, että häkkiin ei mennä ! Siispä istuimme tarhan edustalla loppuajan. Jo siinä vaiheessa Ronja oli leimautunut minuun sekä Merjaan ja tunsi jopa nimensä, jota olin hokenut kyllästymiseen asti koko päivän. Taksimatka meni hienosti ja ensimmäistä kertaa Virossa saimme taksikuskin, joka rakasti koiria yli kaiken ! Sopotteli ja leperteli Ronjalle ja sanoi olevansa aina tavattoman iloinen, kun rannassa näkyy Varjukoiria lähdössä Suomeen. ”Suomi hyvä”!
Paluumatka menikin sitten hienosti. Ronja käyttäytyi hyvin laivassa, mitään ongelmia ei ollut. Tulli meni heittämällä läpi ja sitten oltiinkin jo Suomessa ! Sanoin Merjalle hyvästit ja lähdin autolleni Ronjan kanssa. Ronja ihmetteli pitkään, että mihin se toinen täti katosi ?! Kotimatka Lohjalle oli edessä. Hiukan pelotti automatka; miten Ronja olisi takapenkillä vai poukkoilisiko hullun lailla ? Mitä vielä. Tyttö nukkui rauhallisesti koko automatkan. Soitin hyvissä ajoin kotiin, että tulossa ollaan.
Olimme sopineet mieheni kanssa, että kun tulen pihaan, lähden Ronjan kanssa kävelemään pois kotipihalta ja hän tulee Jiron kanssa perässä ja näin ollen tapaisimme vieraalla maaperällä. Kello läheni jo puoltayötä, väsytti, mutta emme halunneet stressata Jiroa millään lailla. Ensitapaaminen meni hienosti. Koirat hyväksyivät toisensa heti ja kotiin mentiin peräkanaa kuin se olisi ihan jokapäiväistä. Ronja reppana ei ollut koko päivänä syönyt mitään ja hellyin antamaan sille herkkuaterian, vaikka pikkuisen vatsa ei sellaista ihan heti varmasti sietäisi ! Mutta ei mitkään sanat riitä kuvaamaan sitä näkyä, mikä pienessä mökissämme sinä yönä oli: Jiro nukkumassa vieressään uusi pikkusiskonsa Ronja, molemmat rescue-lapsukaisemme…Hymyilytti ja itketti.

Näiden kahden kuukauden aikana Ronja on osoittautunut kiltiksi sylivauvaksi, erittäin oppivaiseksi ja tottelevaiseksi. Saatoimme pitää sitä heti seuraavana päivänä vapaana, se tulee kutsusta heti luokse. Ronja todettiin eläinlääkärillä täysin terveeksi, vaikka kokoa on vain puolet normaalirotikasta. Kovin nauratti, kun vaaka näytti 25 kg – aiemmat rotikkamme kun molemmat painoivat 45 kg ! Ronja on kuitenkin erittäin sopusuhtainen ja sitä luullaan aina pennuksi. Ronja voisi hyvin olla kantaäitinä uudelle rodulle: kääpiörotweiler !
Mutta mikä parasta; meillä on vihdoin rotikka, joka mahtuu syliin – ihan oikeasti !!!