Ruben on asunut nyt kaksi ja puoli vuotta Helsingissä. Se on
supermainio kolli. Vanhemmiten se on rauhottunut, vaikka onkin vielä
leikkisä kaveri. Ja niin kovin kaunis.
Viime elokuussa Ruben sai kaverin. Maalla asuva ystävän ystäväni kertoi
naapurin pihakissan saaneen poikasia, jotka elivät maatalon pihassa ja
metsässä. Pentueesta oli jo suuri osa lopetettu, koska omistaja ei
halunnut niitä. Kaksi oli vielä jäljellä, joista vain toiselle oli
löytynyt ottaja. Sanoin heti että voin ottaa sen viimeisen luokseni
ainakin väliaikasiesti. Pikkupentu oli niin ovela ettei meinannut jäädä
ollenkaan pyydykseen. Eikä pihalla liikkunut kettukaan ollut saanut
sitä kiinni. Lopulta se oli kuitenkin kantokopassani - ja sähisi ja
hyökkäili siellä ärhäkästi mua kohti. Mietin mitä ihmettä tästä tulee
kun vien tällaisen villieläimen kotiin. Ajattelin että etsin sille
sitten uuden kodin, jos Rubenkaan ei tule uuden tulokkaan kanssa
juttuun. Eikä tullutkaan. Nelikuinen villi kissanpentu kyyhötti monta
päivää ammeen ja sohvan alla. Kun se sitten uskaltautui näkösälle ja
yritti tehdä Rubenin kanssa tuttavuutta, Rubenia ei miellyttänyt asia
ollenkaan. Ruben oli mieltynyt yksinvaltiaan asemaansa, eikä aikonut
luopua siitä. n kaksi kuukautta oli pelkkää tappelua. Olin jo alkamassa
etsiä uudelle kissalle toista kotia, kun ystävyyden merkkejä alkoi
ilmaantua. Pikkupentu haki Rubenista läheisyyttä ja huolenpitoa
väsymättä. Yksipuolinen rakkaus alkoi saada vastakaikua. Pennusta tuli
Kerttu ja se jäi meille.
Kissat ovat niin ihania. Ainoa asia minkä tekisin toisin, on että jos
nyt ottaisin kissan, ottaisin samantien kaksi. Ruben on selvästi
onnellisempi kun sillä on kissamaista seuraa, mutta luulen että jos se
olisi ollut ainoana kissana yhtään kauemmin, sopeutuminen toiseen
kissaan olisi voinut käydä mahdottomaksi.
