SAKU SAAPUU SUOMEEN Saku saapui Suomeen maanantaina 27.8.2001. Laivasta ajoi ulos keltainen pakettiauto, jonka luokse kerääntyi joukko ihmisiä odottamaan uusia perheenjäseniä. Mira näytti minulle kuljetuslaatikkoa, jonka sisältä kurkisteli epäuskoinen mustavalkoinen koira. Koira oli kuulemma Viron päässä pistänyt kunnolla hanttiin kaulapannan ja talutushihnan yhdistelmälle ja esittänyt vastalauseita, joten nostin koko kopan omaan autoomme ja aloitin koiran suostuttelun ulos. Sain kuin sainkin koiran ulos ja koko kotimatkan koira tuijotti minua takapenkillä epäluuloinen ilme kasvoillaan. Kotona Saku pääsi suoraan sängylle ja ensimmäisenä esitti murisevat vastalauseet. Loppuilta menikin sitten koiraan totutellessa ja Sakun totutellessa meihin ja ulkoiluun mikä sekin sujui todella hyvin. Kului noin viikko ja Saku ei ollut vieläkään osoittanut kiintymystä yhteenkään perheenjäseneen. Se vain söi ruokansa ja melkein kupin samalla ja pysytteli omissa oloissaan. Sitten eräänä päivänä tulin vanhempieni luokse käyttämään Sakua ulkona ja Saku heilutti häntäänsä, kun näki minut! Ei sitä uskoisi miten pienistä asioista tulee suuria ja merkityksellisiä. Saku alkoi kiintyä perheenjäseniin pikkuhiljaa, vaikkakin sillä oli tietyt rajat joita ei kannattanut ylittää. Sitä ei kannattanut silittää silloin kun se nukkui, tai silittää takaselästä ja vieraat ihmiset, jotka tulivat liian lähelle olivat vaarassa saada hampaat käteensä jos erehtyivät antamaan kätensä haisteltavaksi. Saku oli kaikkia muita kuin perheenjäseniä kohtaan todella varautunut ja osoitti sen hyökkäämällä äänettä päin. Tämä oli tietysti huolestuttavaa, mutta vihjeitäkin alkoi löytymään tälle käytökselle. Sakulla oli nimittäin toinen silmä hieman kiero omituisella tavalla ja sen kuonossa on arpi, se karttaa yleensä miehiä ja venäjää puhuvia se suoranaisesti vihaa. Huutavat lapset ovat ensimmäinen kohde hyökkäykselle ja kaikki ihmiset joilla on kassi kädessä. Tiedä sitten onko poikaa hakattu vai heitetty autosta ulos, tai lapset kivittäneet kadulla, mutta uudelleen kiintyminen suurimpaan osaan ihmisiä tulee kestämään varmasti suuren osan Sakun elämästä. Varjupaik ja Saga Sakun kohtalosta kiinnostuneena otin yhteyttä Miraan ja kysyin josko pääsisin mukaan jollekin tulevalle Varjupaikan reissulle. Olin vakuuttunut siitä, että tie Sakun käytöksen osittaiseen ymmärrykseen tulisi osittain Varjupaikan kautta missä se on osan elämästään elänyt ja minun kuuluisi nähdä se, jotta osaisin suhtautua Sakuun ymmärtäväisemmin. Marraskuussa 2001 matka sitten järjestyikin ja vatsa tuhannella solmulla lähdin Varjupaikkaa kohti. Tiesin, että tulen olemaan järkyttynyt näkemästä, mutta se mitä edessä avautui pakettiauton pysähdyttyä oli kuin maanpäällinen helvetti jokaiselle eläimestä välittävälle. Katsoin näkyä silmät täynnä epäuskoa ja mietin, että tämä ei voi olla totta, että Suomen naapurimaa, joka on kuulemma niin sivistynyt ja elintaso noussut Venäjän miehityksen päätyttyä voi pitää eläimiään tällä tavalla. Mira ja Katarina näyttivät tarhan paikkoja ja ensimmäisenä kuljimme sisätarhan kautta, jossa oli ehkä kymmenen pientä aitausta joissa koirat nostivat metelin, kun saavuimme huoneeseen. Oli vaikka minkä näköstä koiraa, pientä puudelia ja huonosti typistettyä bokseria, mutta huoneen vasemmalla puolella keskimmäisessä häkissä katsoi pieni söpö otus minua hiljaa ja kun kyykistyin alemmas ja tervehdin sitä, niin se nojautui verkkoaitaa vasten niin paljon kuin pystyi ja ummisti silmänsä ja nuolaisi minua kädestä. Siinä samassa päätin, että tämä tulee meille. Olimme koko päivän tarhalla. Kävin välillä vilkaisemassa pientä otusta verkon takana ja syötin sille kaikki eväät mitä olin ottanut mukaan. Koira varattiin minun nimiini ja sitten oli vain ongelma, että milloin pikkuinen pääsee kotiin. Yhdistys olisi tullut seuraavan kerran vasta joulukuussa tarhalle ja en pystynyt nukkumaan, kun ajattelin pientä otusta häkin perällä nyhjöttämässä ja sovin sitten Anne Hyvösen kanssa, että hän tuo koiran minulle satamaan. Tuhannet kiitokset muuten hänelle siitä! Pikkuinen sai nimen Saga ja lupauksen siitä, että tulen hakeman hänet mahdollisimman pian Suomeen. Oli synkkä ja myrskyinen aamu 16.10.2001, kun lähdin laivalla Tallinnaa kohti. Laivan kesti kahdeksan tuntia tulla Tallinnaan ja olin maissa viiden aikaan illalla. Tapasin Annen terminaalissa ja lähdimme pikkuisen kanssa samantien laivaan. Laivalla Saga sai ensimmäisen pesunsa ja sen jälkeen matka menikin mukavasti loikoillen, Saga ihan kyljessä kiinni ja onnellisesti tuhisten. Satamassa vastassa oli koko perhe ja Saga sai istua etupenkillä sylissäni. Saga oli innostunut kaikesta ja katseli maisemia kiinnostuneena, yritti jopa antaa pusuja isälleni tämän ajaessa autoa. Kotiin päästyä Saga juoksi ensimmäisenä sängylle ja oli tullut omasta puolestaan kotiin. Iloisella ja touhukkaalla tytöllä ei ollut mitään sen kummepia totuttelemisia, mitä nyt ruoka hotkitiin samalla antaumuksella kuin Saku. Kimpassa Saku ja Saga ovat lyömätön pari. Heti ensikohtaamisesta lähtien haukut ovat olleet kavereita ja tehneet kaiken yhdessä. Saga on auttanut Sakua tulemaan paljon pehmeämmäksi luonteeltaan ja Saku auttanut Sagaa saamaan lisää rohkeutta. Saku rakastaa rapsutteluja nykyään ja se tarjoaa takajalkojaan hierottavaksi aina kun tulen käymään. Se heittäytyy maahan selälleen ja sulkee silmänsä, kun sitä silitellään ja hierotaan. Sakusta on jopa tullut kova pusujen antaja! Poika on myös viisas ja osaa pyytää ulos, kun on hätä. Se rapsuttaa ulko-ovea ja jos sitä ei kuulla, niin poika tulee viereen haukkumaan. Saku on edelleen varauksellinen tuntemattomia ihmisiä kohtaan, mutta totutteleminen vie aikaa. Silmäkään ei enää harita ja poikaa saa rapsutella koko kropasta jos vain osaa ottaa pusut vastaan. Saga on kunnon touhuiita, jolta ei patterit lopu vaikka takana oisi monen tunnin juoksulenkki. Kaikki lenkkien varrella olevat kepit piilotetaan ja kaikille annetaan pusuja niin paljon kuin vain on mahdollista. Yöt tyttö viettää vanhempieni välissä peiton alla ja lempiharrastus on ryöstää Sakulta kaikki luut ja lelut sängyn alle minne Saku ei pääse. Saku taas rakastaa vettä yli kaiken ja kaikki lätäköt käydään läpi. Tästä ei voi enää mennä kuin eteenpäin. Koirat ovat muuttuneet lyhyessä ajassa paljon ja vain parempaan suuntaan. Paljon on koirilla vielä opittavaa ja erityisesti minulla. Vanhemmilleni kuuluu suurin kiitos, sillä hehän koirista pitävät huolta ja olen äidilleni ikuisesti kiitollinen siitä, että häneltä olen eläinrakkauteni oppinut. Miralle ja Katarinalle suuret kiitokset avusta ja omistautumisesta eläinten auttamiseen, se ei ole helppoa, mutta parantaa maailmaa ja koskettaa sydämiä, ja Annelle ja Mariannelle kiitokset suuresta avusta ja omistautumisesta. Saku ja Saga ovat saaneet kodin. Kirsi Hulkko khulkko@hotmail.com http://pg.photos.yahoo.com/ph/khulkko/my_photos Takaisin kuulumisiin