SALSA
Niinpä sitten lokakuun 20. päivä olin matkalla kohti Tallinnaa Miian, Katjan ja Annikan kanssa. Halusin lähteä itse hakemaan Salsaa nähdäkseni koiratarhan ja saadakseni tavallaan kiinni jotakin koiran menneisyydestä, ymmärtääkseni syvemmin. Ja näin jälkikäteen ajatellen se oli hyvä ratkaisu, koska pystyn luullakseni ymmärtämään Salsan käytöstä tietyissä tilanteissa paremmin, nähtyäni millainen se oli tarhalla ja koettuani itse sen paikan toivottomuuden.
Kun astuin tarhan portista sisään Katjan kanssa, näin Salsan heti. Se oli avoimessa aitauksessa Lulun ja Pikku-Theon kanssa. Kun hieman myöhemmin menimme aitaukseen sisään, huomasin, että yhteinen taipaleemme alkaisi koiran kesyttämisellä. Lulun tullessa ihan liki ja Theon rauhallisesti lähestyessä, Salsa tuntui karttelevan kaikkea kosketusta, varsinkin pään yläpuolelta tulevaa. Makupaloja se kyllä kävi varovaisesti kaula pitkällä nappaamassa, mutta perääntyi heti kosketuksesta. Se myös tuntui stressaantuvan aktiivisista lähestymisyrityksistä. Pannan saaminen koiran kaulaan ilman voimatoimia alkoi näyttää melko mahdottomalta operaatiolta. Mielessä kävi sangen epätoivoisia ajatuksia, kun ajattelin edessä olevaa matkaa sekä moisen arkalaisen viemistä kotiin, missä lapset sitä innolla odottivat.
Muiden lähtiessä kiertämään toisten koirien luona, jäin aitaukseen istumaan - osittain varmaan epätoivon lamaamana ja osittain antaakseni Salsalle aikaa tottua minuun. Ajatus siitä, että jonkun tarhan työntekijöistä pitäisi tulla laittamaan panta koiran kaulaan väkisin, tuntui niin äärimmäisen inhottavalta teolta koiraa kohtaan. Siinä sitten istuin takapuoli jäässä betonialustalla ja jakelin herkkuja taskustani ja olin vain hiljaa läsnä. Lulu oli äärimmäisen innokas ahmatti, Theo painoi laihan kehonsa mielellään kylkeeni ja Salsa siinä liihotteli aran perhosen lailla ympärillämme makupaloja himoiten. Ja pikkuhiljaa se alkoi kaiketi pitää minua osana porukkaa, koska hakeutui yhä lähemmäs ja kävi vaivihkaa jopa nuolaisemassa poskea. Myöhemmin opin, että se on Salsan tapa merkitä laumansa jäsenet – se intensiivinen ja keskittynyt tapa nuolla ”kuonot”. Kun olin sitten tullut hyväksytyksi, koirat vapautuivat ja jatkoivat omia puuhiaan eli lähinnä leikkiä ja armotonta painiskelua – varsinkin Salsa ja Lulu. Lopulta ne päättivät hyväksyä myös minut mukaan ja sitten huomasinkin olevani tekemisissä kahden varsinaisen riiviön kanssa. Molemmat hyppivät päälleni ja roikkuivat hampaillaan takin liepeissä ja hihoissa. Silloin mieleeni hiipi pari paniikinomaista mielikuvaa tuhotusta kodista ja silvotuista lapsista, sen verran rajut otteet tällä villikolla tuntui olevan….
Kuitenkin jossain vaiheessa iltapäivää tulimme sellaiseen seesteiseen vaiheeseen, jolloin Salsa aivan rauhallisesti paikallaan seisten antoi laittaa pannan kaulaansa ja se tuntui kyllä uskomattomalta erävoitolta. Kun sitten ennen lähtöä menin aitaukseen laittamaan hihnan kiinni, koko koira tuntui selittämättömällä tavalla muuttuvan. Vilkaisemattakaan tovereitaan se meni aitauksen portille istumaan kuin valmiina lähtöön ja siitä se jatkoi matkaa suoraan tarhan portille ilman minkäänlaista epäröintiä. Hämmästelen sen käytöstä vieläkin. Se tuntui olevan niin tietoinen siitä, että nyt lähdetään. Ja kuinka ihmeessä se saattoi niin ilmeisen selvästi tietää reitin ulos? Tuosta ulosmarssista alkaen Salsa sitten onkin ollut täydellisesti minun koirani. Leimautuminen tapahtui välittömästi. Ja kaikista saamistani luottamuksenosoituksista se on varmasti yksi kauneimmista. Kotimatka sujui uskomattoman mallikkaasti. Tarhalle tulleeseen taksiin Salsa nousi kuin vanha tekijä ja laivamatka sujui niin sen kuin muidenkin koirien osalta uskomattoman rauhallisesti. Tuntui, että koirat olivat ennen kaikkea vain niin suunnattoman väsyneitä.
Kotiin Tampereelle saavuin Salsan kanssa illalla kymmenen aikoihin. Rappuset ylös asuntoomme jouduin sen kantamaan, koska jostain syystä se ei uskaltanut sitä tehdä, vaikka laivaan olikin jo noussut rappuja pitkin. Kotona meitä sitten odotti se uusi lauma – koira, kaksi lasta ja heidän isänsä.
Lapsille sen odotetun Salsan sisääntulo oli varmasti melkoinen pettymys, sillä halailtavan ja siliteltävän hauvelin sijaan kotiin tuli äidin selän takana kyyristelevä, muriseva otus. Onneksi asiaan oli etukäteen varauduttu ja nämä kaksi pikkuihmistä osoittivat jälleen kerran laajasydämisyytensä asettaessaan tämän pikkupelkurin tarpeet omiensa edelle. Eli annettiin koiralle tilaa ja aikaa.
Ja siitä se lähti. Oltuaan meillä nyt reilut kolme viikkoa Salsa on jo ottanut meidät kaikki omakseen. Koiramme Nanan kanssa se on tullut pääsääntöisesti ihan hyvin toimeen – muutama yhteenotto lähinnä puruluista on ollut. Muuten ne tuntuvat lähinnä nauttivan toistensa seurasta. Erityisesti päästessään vapaana juoksemaan metsässä tai niityllä, missä vauhdin hurmalla ei tunnu olevan rajoja. Lapsiimme Salsa on kovin kiintynyt. Alussa se helposti pelästyi lasten äkkinäisiä liikkeitä, joita varsinkin 7-vuotiaat pojat harrastavat paljon, mutta nykyisin se touhuaa jo itse mukana. Vieraiden kohtaaminen tuottaa edelleen ongelmia. Silloin se iloinen ja ystävällinen koira tuntuu katoavan jonnekin ja tilalle ilmestyy kyyristelevä, samettista saksanpaimenkoiran kuonoaan rypistelevä hirmu, joka pelkonsa peittääkseen yrittää vakuuttaa läsnä olevat vaarallisuudestaan. Miehiä ja vanhempia naisia sekä äkkinäisiä ylhäältä päin tulevia käden liikkeitä vieraiden taholta se tuntuu erityisesti aristavan. Ei voi olla ajattelematta, että se on nuoresta iästään huolimatta jo kokenut kovia. Mitä ja miksi, kuka tietää. Mutta toivottavasti pikkuhiljaa, ajan kanssa, Salsa uskaltaa taas luottaa ihmisiin ja voi luopua tuosta vaarallisen koiran peiteroolistaan. Toinen työn alla oleva ongelma meillä on vahtihaukku. Jo tarhalla huomasin, että Salsa haukkui kuuluvasti jonkun lähestyessä aitausta. Alussa kotona se haukkui kaikkia kerrostalon ääniä. Nyt se ei enää hauku paljon kun olemme kotona, koska se ymmärtää jo kiellon. Mutta Nanan kanssa kahden ollessaan se sitten haukkuu miltei aina jos rapussa joku liikkuu. Ehkä se liittyy epävarmuuteen ja pelkoihin ja siten vähenee ajan myötä. Tänään jätin Miialta saamani ohjeen mukaan radion eteiseen soimaan, etteivät rapun äänet kuuluisi niin selvästi. Katsotaan ja toivotaan, että haukkuherkkyys vähenee. Onneksi on ymmärtäväiset naapurit… Muutoin Salsa on nätisti kotona, kun olemme poissa. Vastaanotto kotiin saavuttaessa onkin sitten aina ylitsevuotavan iloinen.
Kaiken kaikkiaan voi sanoa, että Salsa on hyvin älykäs ja nopeaoppinen tyttö, joka ottaa hyvin kontaktia. Maahanmeno, istuminen ja luoksetulo sujuvat jo hienosti. Ensi viikolla aloitamme paikallisessa koirakoulussa alkeiskurssin. Salsassa on varmasti kapasiteettia vaikka mihin, jos vaan omat kykyni riittävät sen opettamiseen. Sen tarhalla kohtaamani arkalaisen alta on totisesti kuoriutumassa esiin se avoimesti silmiin katsova, älykäs ja elämää rakastava pikku sielu, jonka ajattelinkin nähneeni galleriaan ilmestyneessä kuvassa.
Kiitokset Miialle käytännön avusta sekä Katjalle ja Annikalle matkaseurasta. Teette hienoa työtä.
terveisin
Merja ja Salsa perheineen
Kaksi kuukautta kotiin tulosta
Tässä hieman lisäkuulumisia. Salsasta on tullut pentumaisen pöhkö ilopilleri. Muutos tähän suuntaan alkoi selkeästi isänpäivänä Salsan oltua meillä kolme viikkoa. Se alkoi nukkua sikeästi taju ihan kankaalla. Ennen sitä se oli ollut jotenkin jännittynyt ja seuraili lähinnä minua huoneesta toiseen kotonakin. Kolmen viikon jälkeen jokin sen päänupissa sitten ilmeisesti sanoi, että kaikki on nyt hyvin.
Perhe on sille kaikki kaikessa. En tiedä onko se mallioppimista Nanalta, joka on paimenkoira, vai perua paimenkoiran geeneistä, mutta oma lauma ja lapset on se Salsan juttu. Sisarentyttäreni 7-kuukautista se katseli hetken ihmeissään, että mikäs se tämä sätkyttelijä on, mutta sitten nuolaisi vauvelin poskea ja nyt olisi kovin mielissään aina hoitelemassa vauvaa. Lasten itku ja suru saa Salsan kuten Nanankin menemään ihan huolesta soikeaksi. Irtiolosta sen voi laskea nauttimaan huoletta, koska se tarkoin pitää huolta siitä, että porukka pysyy kasassa. Alussa ajattelin, että siinä voisi ulkonäön perusteella olla ajokoiraa ja sikäli se hajujäljen saatuaan voisi ottaa ns. pitkät. Mutta ei. Se on ihan pupuvarma. Tuolla läheisellä pellolla se Nanan kanssa saattaa vähän hätyyttää jänöjä muodon vuoksi, mutta siihen se jää. Seisojaa Salsassa saattaisi olla jossakin polvessa, koska ottaa sen lintukoiran seisonta-asennon tosi mallikkaasti – tosin lähinnä väijyessään Nanaa. Nopea ja energinen veijari se on joka tapauksessa.
Vieraisiin Salsa on alkanut suhtautua avoimemmin. Eli se ylikorostettu murina yms. on jäänyt pois. Tuttavapiiri on jo laajentunut ihan tämän ydinperheenkin ulkopuolelle ja tutut Salsa ottaa aina vastaan ylitsepursuavan iloisesti. Hellyydenosoituksissaan se on kylläkin joskus vähän kuin norsu posliinikaupassa. Kun Nana tulee esim. viereen nukkumaan hiljaa asettuen huolellisesti siihen, missä ei ole kenenkään päällä, niin Salsa hyppää vauhdilla sekaan kaikki neljä tassua yhtä aikaa ilmassa.
Haukkuminen on vähentynyt huomattavasti. Kun ovat Nanan kanssa kahden, on radio aina päällä. Eikä Salsa enää reagoi talon normaaleihin elämisen ääniin juurikaan. Joskus jotakin äänekkäämpää kulkijaa saattaa muutamalla puhahduksella huomioida. Leikkiessään ja ulkona se ei hauku ollenkaan. Varsinaisia tuhoja Salsa ei ole tehnyt ollenkaan. Mitä nyt on kalunnut joitakin lasten leluja tai kirjoja ohi mennessään. Se kun pitää niin kovin kaikenlaisen irtonaisen kanniskelusta ympäriinsä.
Koirakoulussa on käyty ja ihan mukavasti menee. Tosin ohjeiden kuuntelu ja siihen liittyvä seisoskelu tuntuu helposti Salsaa pitkästyttävän. Elämään kun on löytynyt tuo sangen aktiivinen ote. Opiskelun tavoitteena meillä onkin tässä vaiheessa lähinnä kokemuspiirin laajentaminen ja sosiaalisten taitojen opettelu. Asioita opetellaan vähän samoin kuin ihan pennun kanssa. Kykyjä tällä tytöllä tuntuu kyllä olevan vaikka mihin. Oivaltaa monia asioita ihan itsekseen. Ja sen silmät puhuvat niin uskomattoman syvällisiä.
Mutkien kautta kohtalo heitti meidät Salsan kanssa yhteen. Siitä olen kiitollinen jokaisena pakkasyönä, kun Salsa tuhisee unissaan makuuhuoneen lattialla, jokaisella kerralla kun saan sen odottavan katseen edessä täyttää sen ruokakupin, katsella kuinka se juoksee vapaana tai nuolee rakkaudella lasteni poskia. Meillä on hyvä olla.
Hyvää ja lämmintä joulua sekä antoisaa uutta vuotta kaikille.
Toivottavat
Merja ja Salsa perheineen
Minulla oli jo pitkään ollut tunne, että perheessämme on yhden koiran kokoinen tyhjä tila. Kahden omatekoisen ihmislapsen lisäksi meillä on jo yksi ”adoptoitu pikkusisko” – kuten lapset asian ilmaisevat – eli kolmevuotias maailman sielukkain ja sydämellisin australianpaimenkoiranarttu Nana. Unelma toisesta koirasta oli uinunut mielessäni kauan ja viimeisen puoli vuotta olenkin jo aktiivisesti etsiskellyt meille sopivaa perheenlisäystä. Mielessä oli lähinnä pentu, jonka sopeutuminen perheeseen olisi kaikkein mutkattominta. Netin koirasivuja kuumeisesti selaillessani huomasin kuitenkin aina vain yhä useammin päätyväni tutkailemaan Pelastetaan koirat ry:n galleriaa. Sitä kautta, erästä jo Suomessa olevaa koiraa kyseltyäni, päädyimme ensin odottelemaan erään entisen varjulaisen Suomessa syntyneestä pentueesta narttupentua kotiimme. Kuitenkin yhden pennuista kuoltua, kuulimme, että pentua ei sieltä meille tulisikaan. Samana päivänä, kun saimme tämän tiedon, ilmestyi galleriaan kuva alle vuoden ikäisestä Salsasta, joka kuvassa katsoi tummilla silmillään suoraan sieluuni. Päätös syntyi nopeasti. Miian kautta saimme koiran varattua ja sitten vain kuin tulisilla hiilillä odoteltiin tietoa siitä, onko koira vielä tarhalla ja koska se pääsisi tulemaan Suomeen.
Takaisin