SIRIUS
Sirius on nyt jo toista kertaa tarhalla. Poika ansaitsisi viimein pysyvän ja hyvän kodin.
Sirius Karu junior on n. 4-vuotias
arahko uros, jota on kohdeltu elämässään kaltoin, mutta
Kuulumisia 27.06.04:
Alku oli aika hankalaa kissan suhteen, Jello pelkäsi Siriusta kuollakseen ja Sirius oli hiukan turhankin utelias ja ajoi kissaa takaa ihan hulluna, milloin kissa vain uskaltautui alas tietokoneen päältä. Sirius on ollut meillä nyt 3 kuukautta ja kissan elintila on edelleen aika rajoitettua, mutta on tilanne jo helpottunut hieman. Kissa pitää jo puoliaan hiukan ja on rauhoittunut aika paljon, murisee yhä Siriukselle, mutta uskaltaa jo liikkua hiukan enemmän kämpässä. Koira taas on oppinut tottelemaan (ainakin yleensä) meidän kieltojamme siitä, ettei kissaa saa ajaa takaa. Jello on myös löytöeläin ja ehkä siksikin aika arka ja omasta tilastaan tarkka, joten sopeutuminen on aika hidasta, mutta pysymme toiveikkaina. Ehkä nuokin vielä jonain päivänä oppivat ystäviksi tai ainakin tulemaan toimeen keskenään.
Sirius van Beethovenimme on kaikin puolin aivan loistava koira. Se kulkee remmissä suhteellisen nätisti, välillä vetää jonkin verran, mutta loppulenkistä yleensä kulkee oikeinkin kiltisti. Koirapuistoissa käymme melko paljon ja Siriuksen voi aina päästää muiden kanssa, tappeluita ei ole odotettavissa. Se tulee vapaana ollessaan lähes kaikkien koirien kanssa hyvin toimeen; mitä nyt välillä aina tapaa elämänsä naisen ja on siitä turhankin kiinnostunut ja tokihan välillä pitää nuorempia uroksia hiukan alistaa vanhemman, viisaamman ja komeamman oikeudella. Ihmisiä kohtaan Sirius on välittömän ystävällinen, kaikki, jotka sitä kerrankaan niskasta rapsuttavat, saavat äijästä ikuisen ystävän. Lapsia kohtaan Sirius on kärsivällinen ja kiltti, joskin Siriuksen koko tekee sen, että pojan hellyydenosoitukset ja etenkin hellyydenvaatimukset saattavat olla lapsille hiukan rajuja toisinaan.
Sirius ottaa selvästi takaisin sitä, ettei se ole saanut riittävästi hellyyttä elämänsä aikana ja olisi sylissä koko ajan. Siis ihan koko ajan. Minä halusinkin koiran, jota saan paijata sydämeni kyllyydestä ja Sirius todella on sellainen. Se on sylissä syödessä, istuessa, nukkuessa, seisoessa, kenkiä tai vaatteita pukiessa, ulos lähdettäessä, sisään tullessa. Lyhyesti sanottuna aina. Välittömästi ja tauotta. Sillä on herttainen tapa tönäistä kuonolla kättä, mikäli rapsutus ei ole sen mielestä riittävän intensiivistä. Tapa on todellakin viehättävä – ellei satu pitämään esim.vesilasia, kahvikuppia tai ruokalautasta kädessään, sillä silloin joutuu siivoamaan. Kuonon töykkäisyssä on nimittäin voimaa. =) Sirius on kerta kaikkiaan hellyydenkipein eläin, jonka kumpikaan meistä on koskaan tavannut. Ajan myötä se on kuitenkin rauhoittunut paljon ja alkanut luottaa siihen, ettemme me häviä siltä. Alkuaikoina Sirius nimittäin saattoi nukkua rauhassa jossain ja yhtäkkiä juosta kauheaa v
auhtia tarkistamaan, olemmehan vielä olemassa ja tunkea syliin. Kyllä se nykyäänkin tunkee syliin, mutta siitä on tullut paljon itsevarmempi ja rauhallisempi ja syliintunkeminenkin on vain hellyydenkipeyttä.
Siriuksesta huokuu sellainen suuri iloisuus ja tyytyväisyys elämään, ja yritämmekin ottaa siitä oppia. Se on suunnattoman tyytyväinen ja onnellinen niin kauan kuin sitä joku rapsuttaa ja se pääsee säännöllisesti ulos juoksemaan ja nuuskuttelemaan. Sen silmät ovat pohjattoman täynnä lempeyttä ja rakkautta, kun niihin katsoo. Sen vieressä on hyvä nukkua ja sen kanssa leikkiä ja painia. Meille Sirius on täydellinen koira ja olemme pohjattoman onnellisia siitä, että meitä on tuolla karvanaamalla siunattu.
Jenni ja Tommi
Perjantai-iltana myöhään olimme lähdössä uimaan Siriuksen ja sen kaverikoiran kanssa. Olimme iloisia reissusta, sillä Sirius rakasti vedessä rypemistä, vaikkei varsinaisesti uinutkaan. Sirius yritti hypätä autoon, mutta hyppy epäonnistui ja rakas Sirius van Beethovenimme iskeytyi takakontin reunaan. Nostimme pojan autoon. Koira oli kuitenkin iloinen ja pirteä vielä toistaiseksi. Uimapaikalla Sirius ei halunnut tulla autosta pois ja sen silmistä näin, että jotain on pahasti vialla. Lähdimme ajamaan päivystävälle niin lujaa kuin pääsimme. Soitimme matkalta, että on päästävä heti sisälle ja pääsimmekin. Sirius romahti matkalla eläinlääkärille ja perillä oli tehtävä raskas päätös päästää poika viimeiseen uneen. Rakkaan kultaisen koirapoikamme perna oli revennyt ja sisäinen verenvuoto oli niin massiivista, että paljain silmin näki, kun sen noin 20 minuutin aikana koiran vatsaontelo täyttyi verellä. Lääkäri kuitenkin vakuutti, että sillä hetkellä Siriuksella ei ollut kipuja, lähinnä huono olo. Lääkäri sanoi, että voidaan hätäleikata Sirius, mutta se saisi hyvin onnistuneella leikkauksella ehkä puoli vuotta lisäaikaa. Minä päätin, että on rakkaamme aika päästä pois.
Olemme puhuneet aiemmin, kun Sirius oli vielä ihan kunnossa, että sitten, kun koira ei enää itse halua elää, kun sillä on kipuja, meidän pitää hylätä itsekkyytemme ja päästää poika pois. Perjantaina näin Siriuksen silmistä, että oli sen hetki. Sillä ei ollut tällä hetkellä kipuja, mutta leikkaus olisi niitä tuonut, ja vaikka olisimme ehkä saaneet leikkauksen ansiosta aikaa hyvästellä poikaa kauemmin, olisimme vain lisänneet Siriuksen kipuja. Sitä emme halunneet. Ei olisi ollut kohtuullista kiusata vanhaa koiraa enää leikkauksella. Ja jos koira olisi lopetettu leikkaussaliin, jos leikkaus ei olisi sitä voinut hetkeksikään pelastaa, emme olisi saaneet olla sen kanssa kuolinhetkellä ja jättää kauniita jäähyväisiä. Emme halunneet sitäkään. Näin saimme jättää hellät hyvästit parhaalle ystävällemme yhdessä ja olla sen kanssa loppuun asti ja tietää, ettei sen koskaan tarvitse enää kärsiä mitään. Sirius kyllä tiesi, että olimme sen kanssa loppuun asti, pitelimme päätä ja silitimme ja kerroimme, että rakastamme sitä aina. Se tiesi kyllä. Ja sille oli paras näin. Se sai elää elämänsä loppuun asti täysillä vaikkakin koko ajan vanheten ja jäykistyen. Mutta se itse nautti elämästään loppuun asti ja vaikka tämä oli meille hirvittävä järkytys, oli se Siriukselle paras loppu. Niin haluan itsekin lähteä, loppuun asti täysillä ja siten kuolla "saappaat jalassa". Lopun kauneus ja tuskattomuus helpottaa meidän tuskaamme paljon.
Sirius on nyt haudattu T:n kotikotiin suuren kiven ja koivun väliin. Siinä kivellä T aina lapsena leikki ja siinä pihassa Sirius sai aina olla irti ja juosta vapaana. Se rakasti sitä paikkaa. Sillä on kaunis valkoisilla kivillä katettu hauta ja hautakivi, jossa on korttiin kirjoitettu viimeiset terveisemme rakkaalle Cipallemme. Suunnilleen sama teksti kuin alla.
"Jääkää siis hyvästi ystävät rakkaat, Taivaassa vasta kai kohdataan. Siellä ei kanteleet soimasta lakkaa, hyvästi-sanaa ei tunnetakaan."
Suurin sydän, jaloin mieli, uskollisin ystävä, paras turva, hellin toveri, valppain suojelija, ikuinen ystävä, ihana lemmikki, uljain seuralainen, rakas perheenjäsen, suuri persoona, kiltein kaveri, mahtavin koira.
Sirius, hyvää yötä!
Sirius oli aina meitä varten nämä vuodet, aina iloisena ja valmiina auttamaan. Nyt oli meidän vuoromme tehdä jotain sen eteen. Huolehtia, ettei sen tarvitse kärsiä.
Se koira toi elämäämme enemmän iloa kuin mikään tai kukaan muu olisi koskaan voinut. Se ja tuo kissa. Onneksi on Jello vielä lohduttamassa. Nyt pitää vain antaa kaikki se huomio kissalle, mikä aiemmin meni tuohon überhuomionkipeään koiraan. Rakastamme molempia karvanaamoja yhtä paljon, mutta kissa on ehkä jäänyt vähemmälle huomiolle kuin ennen koiran tuloa, koska koiruus oli niin huomionkipeä ja iso persoona, että se vei ehkä kissan kannalta ajatellen liian suuren osuuden meidän kodistamme ja meidän ajastamme ja huomiostamme. Nyt pitää antaa kissalle takaisin se huomio. Kyllähän tuo nukkuu minun vieressäni ja on aina heti sylissä, minne tahansa istunkin. Ja se on paras lohduttaja. Ei noista koskaan parhaita ystäviä tullut, mutta tottuivat toisiinsa. Ja kummallisesti ihan nyt viimeisenä keväänä kaksikosta tuli läheisemmät koko ajan. Ne jopa nuuskivat toisiaan ja saattoivat nukkua samalla sängyllä, vaikkemme olleet kotonakaan. Kyllä ne toimeen tulivat, vaikkeivät ystäviä olleetkaan. Uskon, että Jellostakin on outoa ja tavallaan kurjaa, kun se iso musta höynääjä ei olekaan enää täällä.
Sirius oli niin hieno koira, ettei sitä voi surra liikaa, mutta toisaalta se oli niin hieno koira, että se ei varmasti ole viimeinen koira meillä. Uskon, että Sirius pitäisi sitä kunnianosoituksena, että sitten, kun pystymme, otamme uuden koiran ja rakastamme sitä yhtä paljon kuin Siriusta. Sirius osoitti meille, että koti ei ole kokonainen ja täydellinen ilman koiraa. Eikä uusi koira tule Siriuksen paikalle tai tilalle, vaan sille tyhjälle koiran paikalle, mikä kodissa on. Ja se koira tulee sitten joskus. Ei vielä, nyt on Siriuksen aika vielä ja suremisen.
Olemme pohjattoman surullisia ja ikävissämme, mutta kuitenkin lohduttuneita Siriuksen kauniista lopusta, joka oli parasta sille. Emme osaa kertoa sanoilla sitä, mitä tuo koira meille merkitsi, ja se ansaitsisi paljon enemmän kuin muistopuheen, mutta uskomme, että Sirius kyllä tietää itse, kuinka rakas se meille on.
Jenni ja Tommi
komean pojan luottamus ihmiseen
ei ole siitäkään huolimatta mennyt. Sirius tahtoo kovasti
kontaktia ihmiseen, mutta välillä
vanhat muistot saavat sen olemaan varuillaan, häntä
koipien välissä. Sirius
on kuitenkin reipastunut ihan silmissä tarhalla ollessaan. Tutut ihmiset
saavat iloisen hännän
heilautuksen, vierailta uskalletaan ottaa herkut jo vähän liiankin
rehvakkaasti ;) sormia saa siis
varoa, kun tämä "pikkujätkä" ahmii harvinaiset herkut
käsistä. Sirius on todella
saman näköinen ja oloinen, kuin Karu, joka on ollut jo vuoden
Suomessa. Tätä mielikuvaa
vahvistaa mm. toisille uroksille isottelu, Siriuksen pitää vähän
rähähtää ja
näyttää että on iso ja vakuuttava poika, jolle ei tarvitse
tulla ryppyilemaan, Sirius
ei siis sovellu toisten urosten
kaveriksi. Sirius rakastaa läheisyyttä ja hellyyttä, silti
se on
melko itsenäinen, raukka on
varmaankin saanut pärjätä omillaan. Säkä n. 60
cm.
Sirius sai kodin Suomesta 20.03.2004
”Voisiko Siriuksesta tulla meidän koiramme? Voisiko se olla meille tarkoitettu?” Kun vastaus tähän kysymykseen oli ”Miksipä ei”, asia oli selvä; varasin Siriuksen meille. Olimme etsineet jo jonkin aikaa sopivaa isohkoa löytökoiraa, jonka voisimme liittää perheeseemme uudeksi rakastetuksi jäseneksi. Koiralle ei niin kauheasti vaatimuksia ollut, sen piti ehdottomasti tulla kissojen kanssa toimeen, mutta muiden mahdollisten ongelmien päätimme olevan ratkaistavissa. Tauriaisen Minna teki meille suuren palveluksen käyttämällä Siriusta kissatarhalla, jotta sen suhtautuminen kissoihin nähtäisiin. Sirius oli kuulemma vain utelias, joten uskalsimme ottaa äijän Jello-kissamme seuraksi.
Meille rakkaista rakkain Sirius on poissa. Myöhään toukokuun 30. päivän iltana pojan sydän lakkasi lyömästä ja muutaman syvän ja rauhallisen henkäyksen jälkeen rakkaamme pääsi sinne, missä ei ole kipuja eikä vaivaa eikä pelkoa mistään asiasta.
Sirius tuli meille aikuisena, emme tiedä, kuinka vanha jätkä oli, mutta ilmeisesti vanhempi kuin osasimme kuvitella sen ottaessamme. Tai emme me sitä ottaneet, se annettiin meille. Uskomme vahvasti, että Jumala lähetti Siriuksen meille, koska se koira on auttanut meitä enemmän kuin mikään muu viimeisen neljän vuoden ajan. Meille on tapahtunut kaikkea mahdollista ja mahdotontakin surullista ja kauheaa näiden vuosien aikana, mutta Sirius on tukenut meitä kaikissa tilanteissa ja ollut karvaisena kaverina ja sylissä lämpimänä, kun on itketty sen turkkiin ja toisaalta riemuittu lenkeillä ja rymytty pitkin metsiä rentoutumassa ja keräämässä uusia voimia. Sirius oli hylätty ainakin kahdesti ennen kuin poika tuli meille, mutta meiltä se sai kyllä rakkautta niiden ensimmäisten huonojenkin vuosien edestä. Tullessaan se pelkäsi kaikkea ja kaikkia, mutta meihin se luotti heti. Se valitsi meidät. Pikkuhiljaa se oppi rakastamaan kaikkia ja kaikki rakastivat sitä. Me eniten maailmassa. Ja se meitä eniten maailmassa. Meitä ja jätskiä. Se on ainoa tietämäni koira maailmassa, joka tykkäsi jätskistä niin paljon, että olisi valinnut jätskituutin milloin tahansa ennen sisäfileenpalaa. Sen viimeisenä päivänä kävimme kaupassa sen kanssa ja mietin, pitäisikö sille ostaa jätski, mutta ajattelin, että sen pitäisi vähän ehkä laihtua kesän helteitä ajatellen, että sen olisi helpompaa silloin. En ostanut. Nyt kaduttaa. Onneksi Sirius sentään viimeiseksi ateriakseen varasti broilerin filepihvit pöydältä. Se lohduttaa hiukan. Sirius muutenkin varasti aina kaiken. Siitä se ei päässyt koskaan eroon. Se varasti esimerkiksi yhden joulukinkun ja kaksi tai kolme muuta isoa paistia, voileivät auttamattomasti heti, kun silmä puoleksi sekunniksi vältti. Jos jonkin pystyi varastamaan, se varastettiin ja syötiin, vaikkei olisi tehnyt mielikään, mutta varastettu maistui Siriuksen suussa niin kovin hyvältä. Kerran se kähvelsi jopa pussillisen kuivia kaurahiutaleita. Kastraation jälkeen pojalla oli aina nälkä. Nyt poika saa jätskiä ja joulukinkkuja niin paljon kuin haluaa, eikä se ole enää koskaan nälkäinen.