VEIKKO

Elettiin kevättä 2002. Aurinko alkoi pikkuhiljaa lämmittää niin, että lumet alkoi sulaa ja lähdin poikamme kanssa aamulenkille. Aamulenkki venähti lähes kahteen tuntiin ja laitoinkin eräälle kaverilleni tekstiviestitervehdyksen ja kerroin pitkästä lenkistämme. Kaveriltani tuli vastausviestinä "Kyllä teillä pitäisi se koira olla". Kuinka ollakaan, olin juuri ennen viestin tuloa kuvitellut rattaiden viereen sakemannin pennun jolkottelemaan. Koirasta oli ollut monta kertaa puhetta mieheni kanssa ja meillä molemmilla oli ollut aikaisemmin koira. Jatkoimme siinä viestittelyä ja sen tuloksena kaverini laittoi sähköpostiini linkin Pelastetaan Koirat ry:n sivuille. Pariin viikkoon en uskaltanut käydä edes vilkaisemassa, olin varma, että haluan pelastaa kaikki koirapolot ja tuloksena on vain paha mieli, kun siihen ei ole mahdollisuutta. Eräänä tylsänä iltapäivänä sitten kuitenkin päädyin sivuille katselemaan koiria. Heti ensimmäisellä sivulla kotia etsivissä oli sakemannisekoitus nimeltään Tassu, joka oli jo Lappeenrannassa kotihoidossa. Jostain syystä se porautui heti pääkoppaani ja siitä tuli jonkinlainen pakkomielle. Miehelleni en uskaltanut vielä asiaa ehdottaa, ajankohta koiran hankintaan kun ei ollut paras mahdollinen.

Kävin joka päivä katselemassa Tassun kuvaa ja mietin, olisiko siinä järkeä vai ei. Voisimmeko me antaa tuolle koiralle kodin? Syitä siihen, miksi asiaa piti pohtia tarkoin, oli mm. se, että esikoisemme oli tuolloin vilkas puolitoistavuotias, toinen lapsi tulossa syksyllä ja meillä oli entuudestaan kolme aikuista kissaa. Se miten nämä kaikki sopisi yhteen, oli arvoitus. En kuitenkaan saanut Tassua mielestäni.

Eräänä päivänä, kun menin taas katsomaan kuvaa, säikähdin kovasti, kun sille kohdalle, missä ennen oli lukenut Tassu, lukikin nyt Veikko!! Kuva ei ollut ehtinyt vielä latautua. Olin varma, että nyt Tassu on saanut kodin emmekä me sitä voisi saada. Hätä oli kuitenkin turha, koska kyse olikin vain nimenmuutoksesta! Tassusta oli tullut Veikko. Siinä vaiheessa olin varma, että se oli enne, koska meillä oli ennestään kissa nimeltä Väinö ja Väinö ja Veikkohan sopii hienosti yhteen.

Viikon taivuttelun jälkeen sain mieheni antamaan suostumuksensa Veikkoon. Otin yhteyttä yhdistykseen ja sain Veikon hoitajan yhteystiedot. Siitä alkoi prosessi, jonka seurauksena lähdin poikamme kanssa hakemaan Veikkoa Hollolasta viikkoa ennen juhannusta. Veikon hoitaja tuli vähän vastaan, ettei meidän tarvinnut ihan Lappeenrantaan asti ajaa Porista. Jännityksellä odotin ensikohtaamista. Vieläkin mietin, onko tässä mitään järkeä? Entä jos koira ei pidä lapsista? Entä jos se ei tule toimeen kissojen kanssa? Sisäinen kutina kuitenkin vakuutti minulle, että kaikki menee hyvin.

Sitten tapasin Veikon ensimmäistä kertaa! :-) Laiha koirapoika tuli varovasti tekemään tuttavuutta ja kävi nuuhkimassa rattaissa istuvan poikamme paljaita varpaita. Huokaisin hiljaa ensimmäisen kerran; ainakaan se ei syönyt niitä varpaita...

Veikko oli kovasti hämmentynyt, kun aloitimme kotimatkan. Se istui takapenkillä turvavaljaissa ja katseli minua hiukan peloissaan. Kaksi kertaa se onnistui sotkemaan itsensä turvavöihin Hollolan ja Tampereen välillä. Kun olin sen niistä selvittänyt, tiesin, että ainakaan se ei ole pahansisuinen. Se olisi voinut halutessaan repiä silmät päästäni, kun selvitin vöitä ja välillä väänsin väkisin sen peffaa irti penkistä, mutta se vain katsoi silmiini ikäänkuin pyytäen, että auttaisin. Loppumatkan Poriin se nukkuikin rauhassa.

Sitten oli edessä ehkä pahin vaihe: kohtaaminen kissojen kanssa. Ennen kuin menimme sisään, kävimme jaloittelemassa lenkillä ja annoin Veikon syödä mahansa täyteen, ettei ainakaan nälkäänsä kissojamme söisi. ;-) Olin varannut sille myös kuonokopan tutustumistilannetta varten, ettei se edes vahingossa näykkäisisi poikaamme tai kissoja. Siitä Veikko ei tykännyt ollenkaan ja se taisi olla paikallaan viitisen sekuntia. Päätimme mennä sisälle ihan vain hihnassa. Kaikki kolme kissaa jäykistyivät kauhusta olohuoneen lattialle, kun tuo jättikorvainen koirapoika ilmestyi ovesta. Odotin Veikon tekevän jonkinlaisen hyökkäyksen, mutta reaktio olikin ihan toinen: Se painautui kiinni minuun häntä koipien välissä. Taisi koira pelätä enemmän kissoja kuin päinvastoin! Veikko oli edelleen hihnassa ja istuin sohvalle. Puolisen tuntia tuijoteltiin kaikki toisiamme ja rapsuttelin Veikkoa. Sitten vein sen ulos ketjuun, että se sai vähän sulatella näkemäänsä ja kissat pääsivät sisällä liikkumaan vapaasti ja tutustumaan Veikon hajuihin. Jatkoimme siitä pikkuhiljaa niin, että Veikko oli hetken sisällä ja sitten taas ulkona ja kaikki tottuivat toisiinsa vähitellen. Hihnaa ei tarvittu sisällä sen ensimmäisen tapaamisen jälkeen.

Ensimmäisenä iltana Veikko järjesti melkoisen näytelmän! Kun sain Tuukan nukkumaan, lähdin viemään Veikkoa vielä pihaan ja tienvarteen iltapissalle. Tullessamme sisälle, otin siltä talutushihnan pois tuulikaapissa. Se mokoma huomasi, ettei ulko-ovi ollut kunnolla kiinni ja kuin ohjus se syöksyi karkuteille!!! Portilta vain kääntyi katsomaan minua ja sitten lähti jatkamaan matkaansa. Lähdin katsomaan sen perään, mutta päästessäni tielle, ei siitä näkynyt hännänpäätäkään eikä mistään kuulunut haukahdostakaan. Alueellamme miltei joka talossa on koira, joten odotin jonkinlaista äänimerkkiä jostain. En voinut lähteä kovin kauas etsimään, koska mieheni ei ollut kotona ja poika nukkui sisällä. Menin istumaan terassille ja mietin, mitä ihmettä minä teen, mistä sitä lähtisin etsimään. Laitoin tekstiviestin asiasta sekä Lauralle (Veikon hoitaja), että miehelleni. Lauralta sitten kuulin, että Veikolla on taipumusta tällaisiin temppuihin ja että kannattaisi pitää ulko-ovea auki, josko se tulisi sisälle omia aikojaan. Siinä samassa Veikko olikin portilla! Hain sille makkaraa sisältä, mutta se ei antanut siltikään ottaa itseään kiinni. Laitoin sitten kissat telkien taa ja ovet auki ulos asti (Onneksi oli kesä :-)). Puolilta öin Veikko lopulta tuli sisään ja minä täräytin oven kiinni! Pari tuntia se ehti harhailla, mutta tuli onneksi kotiin. Pari kertaa myöhemminkin se on tehnyt samanlaisen tempauksen ja onneksi aina palannut kotiin.

Kuten olin etukäteen arvellut, oli ensimmäinen tuttavuuden tekijä meidän Elli-kissa. Se on tyhmääkin tyhmempi (pissii mihin sattuu ihan hölmöyttään), mutta valtavan ystävällinen ja hellyydenkipeä. Se haluaa olla kaikkien kaveri, myös Veikon. Kun toiset kissat meni lattialta ylemmäs turvaan, oli Elli sitkeästi keskellä lattiaa ja Veikko kiersi sen kaukaa. Välillä tosin yritti lähestyä, mutta Elli murisi heti varoituksen. Nyttemmin näyttää siltä, että Veikko on ihastunut meidän kauniiseen Elliin ja onpa Elli suostunut pieneen nenäpusuunkin Veikon kanssa.

Vanhin kissamme Mosse ei vieläkään ole kovin tykästynyt Veikkoon, mutta eipä se paljoa välitä meidän muidenkaan seurasta. Se on äksy vanhapiika ja viihtyy omissa oloissaan. Sille on aika yhdentekevää onko Veikko meillä vai ei. Itseasiassa sille on aika yhdentekevää onko meistä kukaan täällä. Mieluiten taitaisi asua yksin koko talossa. :-)

Nuorin kissamme Väinö oli aluksi hyvin pelokas. Se katseli Veikkoa takan päältä monta päivää. Sitten sen uteliaisuus voitti ja se uskaltautui lattialle. Nykyään Veikko ja Väinö tulee toimeen ihan hyvin, kunhan ei tarvitse olla ihan kylki kyljessä. Niillä on yhteisenä nimittäjänä se, että kun jääkaapin ovi avataan, molemmat haluavat olla paikalla, josko makupaloja saisi. :-)

Lapsiinkin Veikko on tottunut hyvin. Se oli ollut meillä vuorokauden, kun jo esikoinen nojasi sen kylkeä vasten, kun se makoili keittiön lattialla. Uutta vauvaa se lähinnä pelkäsi, ei uskaltanut aluksi edes nuuhkia. Nyt se on jo tottunut eikä yölläkään välitä, vaikka Konsta herää syömään. Eräänä päivänä lenkillä jostain pihasta kuului vauvan itkua ja Veikko kääntyi heti katsomaan minuun, että miksen minä tee asialle mitään vaikka toinen parkuu!

Kun Veke oli ollut meillä kolme päivää, oltiin eka yö niin, ettei kukaan ollut missään eristettynä. Kissoja vähän pelotti, mutta nostin ne sänkyyn ja siinä ne nukkuivat nätisti koko yön ja Veikko joko sängyn alla tai vieressä. Ei mennyt kuin muutama päivä kun kissat uskalsivat aloittaa perinteisen aamurumbansa klo 6...

Kuukausi Veikon kotiintulon jälkeen katselin sitä aamulenkillä auringonpaisteessa ja huomasin, ettei sen kylkiluut enää paistaneet turkista läpi. Muutenkin turkki oli saanut uutta kiiltoa. Veikosta oli tullut nykyinen komea itsensä!

Veikko on aika mainio kaveri. Välillä ottaa pattiin, kun sen kanssa pitää lähteä lenkille (mieheni on reissuhommissa, joten mukana lenkillä kulkee lähes aina myös lapset tuplarattaissa), mutta toisaalta ei taitaisi tulla ulos lähdettyä näin paljon ellei Veikko olisi lenkittäjänä. Meillä siis enemmänkin koira ulkoiluttaa minua kuin minä koiraa!

Kesällä Veikko kastroitiin ja samalla leikattiin sen hyperpitkät kynnet. Se on kovin arka tassuistaan ja kynsien leikkuu on ollut sille kauhistus. Kyllästyin tappelemaan sen kanssa, se oli stressaavaa meille molemmille ja niinpä kävimme pitkään leikkauttamassa sen kynnet läheisellä eläinlääkäriasemalla. Se on vain n 400m:n päässä, joten siellä oli helppo käydä lenkin päätteeksi ja siellä on kerran viikossa tietty aika, jolloin ei tarvitse ajanvarausta. Kyseinen eläinlääkäri otti myös Veikon ilomielin potilaakseen, vaikka kerroin heti Veikon taustan. Kaikki eläinlääkärit kun eivät ole kovin innoissaan näistä "turvapaikanhakijoista". Nyt kuitenkin maaliskuun 2003 alussa, Veikko luotti minuun niin paljon, että sain leikata sen kynnet ja näyttää siltä, ettei sen asian tiimoilta tarvitse eläintohtorille mennä.

Minun sisäinen kutinani oli ihan oikeassa, Veikon oli tarkoitus tulla juuri meille. Se sopeutui niin kivuttomasti, että en voi kuin ihmetellä. Odotin edes jonkinlaisia ongelmia, mutta niitä ei sitten suuremmin tullut. Yhden olohuoneen rullaverhon Veikko ehti repiä ollessani vauvan kanssa sairaalassa, kun mieheni ei jaksanut nousta tarpeeksi aikaisin viemään sitä ulos, mutta nekin rullaverhot on menossa vaihtoon viimeistään ensi kesänä, kun vaihdetaan ikkunat, joten suurta vahinkoa ei tullut siitäkään ja mieheni vikahan se oikeastaan oli. ;-)

Veikon kuvia, sekä kuvia meidän kissoista ja pojista löytyy Veikon alati keskeneräisiltä kotisivuilta osoitteesta http://www.geocities.com/veikotus/veikotus ja sieltä löytyy myös yhteystiedot, jos jollakulla on meille asiaa. Jätäthän myös vieraskirjaan puumerkkisi! Päivitän noita sivuja sitä mukaa kun ehdin.

Elisa

Takaisin