Tarina alkaa kun tapani mukaan surffailen Pelastetaan koirat ry:n sivuilla (tapaa oli tuolloin jatkunut jo puoli vuotta), etsien sopivaa koiraa minulle ja poikaystävälleni. Sujahdan galleria sivuille ja naamani eteen tulee Toopen kuva. Voi että on ihana! Teemu tule katsomaan, eikö ole suloinen! Tosin koiran kuvan alla lukee VARATTU! Masennus... juuri se koira jonka halusin, oli jo varattu. Se oli ensimmäinen koira, joka todella sävähdytti sydäntäni. Sydämeni lähes särkyi. Kirjoitin vieraskirjaan ja kyselin mihinkä päin Toope olisi menossa. Vastaukseksi sain kuulla että Suomeen, Laitilaan. No tulipa sekin tietoon, ajattelin. Unohdin sitten melkein koko asian, tosin aina silloin tällöin kävin Toopen kuvaa katsomassa kodin saaneiden listalla ja surin, etten voinut saada tuota pikinenää karvaturria.

Kunnes eräänä ihanana päivänä tarkalleen ottaen keskiviikkona 05.02.2003, oli sähköpostiini tullut viesti (lyhennettynä näin): "Heippa! Joudun luopumaan Toopesta ja näin että olit sitä kysellyt, oletko vielä kiinnostunut ottamaan Toopen?" APUA!!! IHANAA!!!!! Melkein huusin ilosta, naamani vääntyi virneeseen jota moni työkaveri jäi katsomaan: "että mikähän tollakin taas on?". Sormet syyhyten kirjoitin Ninalle viestin takaisin, että tottakai (kai)! Koirahan oli vienyt jo sydämeni vaikken sitä ollut koskaan nähnytkään (paitsi kuvissa). Sähköpostin kautta kyselin Toopesta ja virneeni vain kasvoi. Soitin Teemulle, joka sanoi, että puhutaan kotona.

Kotiin päästyäni istuin tietokoneen eteen jä näytin Ninan lähettämät postit poikaystävälleni, joka sanoi että katsotaan. Illalla soitin sitten Ninalle ja keskustelimme Toopesta. Olin aivan hermostunut ja jännittynyt, tuleekohan meille koira? Vielä muutamat mietinnät ja OK. Teemukin oli sitä mieltä että Toope meille. (Vai olikohan?Ainakin jälkeenpäin on sanonut,ettei paljon ehtinyt mitään sanoa, kun koira jo oli meillä) Toope tulee meille. Vielä soitto Katarinalle ja homma oli ns. selvä. Sitten miettimään miten pääsen Ylivieskasta Turkuun koiran hakemaan, junalla. Odottelua.odottelua, odottelua...

Perjantai (07.02) aamu alkoi valjeta, junamatka takaisin päin arvelutti ja jännitti, no kunhan pääsen ensin sinne. Matka junassa meni nopeasti. Turussa. Nina otti minut kyytiin ja ajoimme katsomaan Toopea. Pari tuntia tutustuimme Toopen kanssa leikkien ja lenkkeillen. Juttelimme Ninan kanssa Toopen ruokailusta, leikeistä, lenkeistä yms.

Sitten junaan ja kotiin. Junamatkalla pissasi Toope erään naisen matkalaukun päälle uloslähdettäessä, mutta onneksi nainen ymmärsi (Jos luet tätä niin kiitos ymmärryksestä!) Loppumatka sujui mainiosti, tosin Toopea oli lähes koko ajan aktivoitava, jotta se pysyi haukkumatta. Perillä Ylivieskassa Teemu jo odotti meitä, kävelimme kotiin. Joka paikka oli pakko tutkia tarkasti ja nukkumaan päästiin vasta lähempänä klo 02.

Nyt pari viikkoa myöhemmin on Toope kotiutunut hyvin. Ollaan hankittu paljon leikkikavereita ja ulkona ollaankin mahdollisimman suuri osa päivästä (kun siellä on niin mukavaa!). Lunta pitää tuiskuttaa ympäriinsä ja koko pää haudata lumipenkkaan, lumipalloja ja lehtiä metsästetään... Nösypeikko on niin utelias, ettei malta kävellä tiellä vaan lumipenkassa, ojassa... (jonka takia oli "pakko" hankkia flexi) ja tuntemattomampia tuoksuja pitää haistella kauan(!), toisia koiria pitää houkutella leikkimään ja haastaa kisailemaan ja joka paikkaan on kauhea kiire, etten meinaa perässä pysyä (jonka takia ostimme valjaat, jotta kummallakin olisi mukavampi matkata, matka onkin taittunut mukavammin nyttemmin).

Autossa ollaan opeteltu käyttäytymään, enää ei haukuta kun auto käynnistyy, vaan Toope käpertyy rullalle ja nukkuu yleensä koko matkan. Tosin kun pitäisi tankata, alkaa ulina ja haukunta, kun Toope komentaa ettei autosta saisi poistua. Anoppilan koiran borderterrieri Masa- herran kanssa piti painia heti kaksi tuntia yhteen kyytiin kun tapasivat. Tosin sen jälkeen vanhalta herralta loppui puhti, mutta Toopella olisi virtaa riittänyt (tai riittikin niin paljon että Masaa aivan ärsytti). Kotiin Toope jää hiljaa, kun lähdemme ja kun tulemme lönkyttelee kylppäristä (jonka Toope on valinnut nukkumapaikakseen silloin kun emme ole kotona, yöllä nukkuu sänkymme alla, en tosin voi ymmärtää miten sinne tuonkin kokoinen koira mahtuu!!)häntä heiluen, haukotellen ja virtaa puhkuen. Kun käymme suihkussa tulee Toope vartioimaan, ettei suihkuverho kaappaa meitä. Mieluisia juttuja ovat myös pullon heittely (jonka sisällä nappuloita) ja ikkunasta katselu (johon Toopella on ihan oma sohva).

Toisinaan tuntuu ettei Toopelta virta lopu ollenkaan, monenkaan tunnin lenkin jälkeen ei väsymyksen merkkejä näy. Vaikka hyvähän se vaan on! Toope osaa istua, kerjätä (ei hyvä juttu!!), maata, antaa tassua (joka välissä), kieriä, ryömiä ja odottaa lenkillä. Ihana koira tämä meidän Nösypeikko, vaikka toisinaan onkin aika rasavilli ja kovapäinen. Tälläisiä terveisiä pohjoisesta, odottaen...mahdollisesti seuraavaa koiraa :)

Kiitos Nina ja terveisiä Iirille ja Onnille!
Pelastetaan koirat Ry tekee mahtavaa työtä !

Terveisin Mari, Teemu ja Toope the Nösypeikko

8.12.2003 - Toopen elämää, kun yhteiseloa takana n. 10 kuukautta:

Kevät meni Toopella totutellessa uuteen kotiin, saalistellessa lehtiä, vieraillessa Masa- herralla, riehuessa Remu- beaglen kanssa, lenkkeillessä ja loikoillessa, siis ihan mukavasti.

Siitä asti kun Toope meille tuli olemme ahkerasti harjoitelleen hihnassa kävelyä ja nyt alkaakin jo sujumaan niin hienosti, että edistyminen on selvää (onnellisena mietin niitä iltoja, kun vettä satoi ja oli liukasta ja koira hiihti eteenpäin henkivinkuen, että ei onneksi enää!). Uloslähtökin alkaa jo sujua ihan ilman riehumista ja vinkumista, tosin joskus sinne ulos vaan on niin mukava lähteä, ettei se kuono pysy kiinni, eikä tassut maassa.. Muutamia ”turhanpäiväisiä” käskyjäkin ollaan opeteltu, kuten peruuta, ryömi, kieri, seuraa, pakene, seis, pastori, pyydä, kerjää, kuole…

No se kesä sitten tuli sen kauhean kurakauden jälkeen, joka jostain syystä oli Toopesta niin mukavaa aikaa! Muta ja vesi lensi kaarella kun Toope painoi pusikossa, jokseenkin aina lenkin jälkeen oli pakko pestä koko koira. Mutta jos kerran oli mukavaa, miksi sitä kieltää?

Juhannuksen vietossa olimme järvenrannalla ja Toope sai olla kolme päivää vapaana. Toisin sanoen juoksennella kuin hullu edes takaisin! Toope oli kiltisti eikä poistunut pihasta kovinkaan monelle karkureissulle. Rannassa oli pakko kahlata ja keppejäkin olisi koira käynyt noutamassa, jos olisi osannut uida. Kun ei osannut uida piti toivoa että kepit tulevat rantaan ja haukkumalla hieman niitä komentaa. No toiseksi viimeisenä päivänä tuli Toopen kaveriksi mökille Otto- samojedipoika (silloin Otto oli vielä aika piäni, terkkuja Satulle!). Viimeisen päivän iltapäivällä kun olimme lähdössä kotia kohti, kuivasin koiran valmiiksi lähtöön. Käänsin selkäni ja koira kipitti rantaan takaisin. Hetken kuluttua alkoi kuulumaan kauhea meteli, joka sittemmin osoittautui ajohaukuksi. Toope oli lähtenyt jahtaamaan lentävää lokkia. Menimme katsomaan mitä koira siellä haukkuu ja varsinkin kun ääni oli etääntyvää. No siellähän se koira kahlasi kaislikossa ja haukkui lokkia alas vastarannalla. Hetken aikaa koiraa kutsuttuamme, se lomposteli tyytyväisenä itseensä luoksemme. Voi itku mikä näky. Se hetki sitten kuivaamani melkein puhdas koira oli rapainen yltä päältä ja märkä kuin ”uitettukoira”. Yritin repiä suurimman osan risuista jotka olivat tarttuneet koiran turkkiin irti ja kuivasin sen uudelleen. Sitten pyyhkeitä takapenkille ja koira sinne, ettei sama toistuisi. Toope nukkuikin koko matkan anoppilaan ja anoppilassa meni suoraan sängynpäälle ja jatkoi nukkumista. Lähtiessämme kotia kohti, se oli melkein kannettava autoon, kun ilmeisesti oli väsymys yllättänyt. Koira nukkui kotiin asti aivan hiljaa (mikä nyt ei ole ihme, nukkuu yleensäkin automatkat). Kotona akut oli taas ladattu sen verran, että pihassa jaksoi hetken riehua kotiintulohurmaa ja sitten sisälle sängyn alle nukkumaan, jossa Toope nukkuikin koko illan.

Kesän myötä käytiin mökkeilemässä appivanhempien mökillä, jossa Toope sai ensi kosketuksen Suomen järviin. Vesikirppuja oli aina niin kiire metsästämään, että kun mökkitien päähän päästiin, tahtoi koiran jalkoja jo vipattaa niin että sen oli päästävä juoksemaan ennen autoa. No autolla ei sitä tietä pääsekään kuin alle kävelyvauhtia, jotan aina oli koiruus ensimmäisenä. Muutaman kerran oli Toope niin tohkeissaan metsästelemässä kirppuja, että tippui rannalle vedetyn veneen päältä järveen ja se kun raukka ei osannut uida! Pakkohan se oli sieltä ylös aina naurunremakan myötä nostaa, niin hupaisalta touhu näytti. No kesän lopulla Toope sitten jo tajusi uimisen niksin ja meni jo oma-aloitteisesti veteen laiturin alta löytämästään ”koiralaiturista”. Sen hoksattuaan oli järvessä pulikoitava vielä lokakuussakin, vaikka pakkasta oli jo jonkin verran.

Kesä meni ja tuli syksy. Puiden lentelevät lehdet eivät enää niin kiinnostaneet (oliko lie ukko kesän aikana niin aikuistunut, vai mikä ?).

Syksyn myötä tuli uusi järjestyslaki, joka hieman on tuottanut meille ongelmia, kun ei täällä ole mitään hyviä metsäautoteitä eikä varsinkaan koirapuistoa, emme ole voineet suorittaa vapaata juoksentelua kuin anoppilassa käydessä (se kun on sellainen tuppukylä, ettei laki sinne asti yletä ja metsiäkin riittää). No onneksi kaverini appivanhemmat asuvat ”maalla”, niin sinne voimme toisinaan mennä vierailulle koira katrainemme. Onpa mukava että on sellaisia ihmisiä joiden pihalle saa käydä koirat pissimässä ja vapaasti juoksemassa.

No toiseen juttuun. Teimme(taas kerran) metsäretken Masa-herra mukanamme Anoppilan lähettyvillä olevaan metsään, siellä kun on merkitty reilun viiden kilometrin pituinen ”metsäpolku”. Mukavaa riitti kun sai vapaana taas juoksennella. Puolessa välissä matkaa Toopen itsetunto ja uteliaisuus olivat nousujohteessa ja koira juoksi omasta mielestään hukkaan (itse näin koiran aukealta metsänreunassa). Alkoi kauhea meteli, Toope ulvoi ja haukkui hätääntyneesti. Se ei nähnyt meitä (Minua, Teemua eikä Masaa) vaikka olimme aukealla. Huutelimme Teemun kanssa sitä, mutta se oli jo niin hätääntynyt, ettei meinannut saada paikannettua mistäpäin ääni oikein tuli. Aika kauan saatiin huudella ennen kuin Toope hoksasi ja juoksi kieli vyön alla luoksemme. Niin onnessaan se oli, kun löysi meidät, että antoi jopa Masalle pusuja. Kyllä sen jälkeen katseli vähän väliä että mihin päin oltiinkaan menossa, eikä juossut pitkälle metsään. Koskaan aikaisemmin tällaista ei ole tapahtunut, mutta oppihan kerralla, ettei kauas saa mennä. Seuraavana päivänä oli Toopella juoksemisesta takajalat kipeinä, ensimmäistä kertaa meillä ollessa vaikka metsäretkiä on tehty useastikin.

Kevään ja kesän aikana ollaan junalla matkusteltu Toopen kanssa järvenpää- Ylivieska väliä kahdesti ja autollakin ollaan tuo matka yhdesti tehty. Pikku hiljaa alkaa Toopesta kehkeytyä matkustamisen konkari.

Nyt jo joulureissua Etelään odotellaan ja toivotaan, että jouluksi tulisi paljon lunta ja pukki toisi paljon lahjoja!

Niin ja yhteyttä Ninaan, Iiriin ja Onniin ollaan yritetty parhaamme mukaan pitää kunnossa. Terkkuja!

Terveisin Mari, Teemu ja Toope