Tuffi- ikuisuushoidokki
Lauantaina 8.6 lähdin tavalliseen tapaani tarhalle muiden yhdistysläisten kanssa, tarkoituksenani kuskata Rietu-poika Suomeen. Näin kävikin, mutta niin kävi paljon muutakin, eikä matkan lopputulos ollutkaan aivan tavanomainen ;).
Pikkuruinen Tuffi tuli satamaan kotihoitopaikastaan, ja kun näimme sen, tiesimme että ongelmia olisi tulossa. Tuffin varannut perhe halusi nimenomaan puhdasrotuisen kääpiösnautserin, jollainen Tuffin olisikin pitänyt olla ja Tuffi-rukka oli kaukana siitä. Tai niin luultiin…..
-Minna-
Tälläkään kertaa en itse valinnut tarhalta uutta ”lapsostani”, vaan kohtalo päätti puuttua pelin kulkuun…..
Jälleen uskon että oli valmiiksi tähtiin kirjoitettu että näin piti käydä, Tuffin tulla elämääni. Satamassa Viron puolella Mira antoi Tuffin remmin käteeni ja pyysi että pitelisin sitä hetken aikaa, kun hänen pitäisi hoitaa muut kotihoidosta tulleet koirat kuljettajilleen. Siinä minä sitten pitelin pikku-Tuffia, vielä autuaan tietämättömänä että siinä olisi Papa Giovannin pikkusisko ;). En juurikaan kiinnittänyt pikkuiseen mitään huomiota, sillä seurasin vain lempipoikaani Rietua, ja odotin että saan sen remmin käteeni ja päästäisiin matkaan. Niinpä luovutin Tuffin Paulalle, joka sitten huolehtikin pienen Suomeen.
Matka Suomeen meni Tuffilla kuljetuskopassa, enkä satamassakaan juuri huomioinut pikkuneitiä. Pääsin kavereideni, jotka ottivat Simba-pennun, kyydillä kotiin, enkä silloin vielä tiennyt että Tuffia odotti pitkä yö…. Aina koirien eteen uhrautuvainen Miia oli joutunut viemään Tuffin yöllä pieneläinklinikalle, koska se pissasi koko ajan. Pikaisena diagnoosina oli pissatulehdus, mutta suositeltiin että se tutkittaisiin paremmin ultralla normaalina työaikana. Keskellä yötä Miia sitten vei pissaavan pikkuneidin Marittan luokse hoitoon.
Sunnuntaina rumba sitten alkoi, Tuffille piti saada koti pian tai ainakin hoitopaikka. Puhelimet kävivät kuumana, ja Tuffia jopa käytettiin erään vanhan rouvan luona näytillä, mutta hänen villakoiransa ei tullut toimeen Tuffin kanssa. Näin jälkeenpäin ajatellen en ihmettele miksi, kun neitiä on vähänkään oppinut tuntemaan ;). Illalla kuuden aikaan sain puhelun, joka tuli muuttamaan rauhallisen, yhden koiran äitinä opitun elämäni. Mira soittaa ja kysyy otanko Tuffin hoitoon pariksi päiväksi. Totta kai otan, eihän siitä mitään vaivaa olisi. Niinpä niin…… ;)
Ensinnäkin neitokainen pissaili aivan jatkuvasti sisälle, mutta senhän minä jo tiesinkin. Eikä sille vihainen voinut olla, kun toinen oli kipeä ja vielä niin söpösti katsoi niillä kekäleitä muistuttavilla tummilla silmillään. Toiseksi Miia ja minä jouduimme ramppaamaan jatkuvasti neidin kanssa lääkärissä ensimmäisen viikon aikana, kun se oli hoidossa minulla. Ultraäänessä paljastui iso virtsakivi, joka sitten Sopulitiellä asiantuntevasti leikattiin. Sopulitiellä ensimmäisen kerran käydessä Eva Tara sanoikin minulle meidät nähdessään että tuo koira tulee jäämään sinulle. Minä väitin pontevasti vastaan että ei jää, se on vain hoidossa. Tietävästi hymyillen hän kuitenkin yhä sanoi tietävänsä että en tule siitä enää luopumaan, hän näkee sen. Voi kuinka oikeassa hän olikaan! En vain uskonut olevani niin ennalta arvattava ;).
Leikkauksesta Tuffi toipui niin nopeasti että täytyi oikein ihailla pikkuneidin sitkeyttä. Jo samana iltana se juoksi pihalla selvästi nauttien kivun poistumisesta kuin sitä ei olisi koskaan edes ollutkaan. Missään vaiheessa se ei edes yrittänyt repiä tikkejä, joten kaulurikin jouti ensimmäisen yön jälkeen nurkkaan. Siinä me sitten kuin huomaamatta rakastuimme toisiimme yhä syvemmin ;).
Vieläkään minulla ei ollut tarkoitus pitää Tuffia. Sitä kävi jopa eräs nainen katsomassa. Silloin huomasin kummallisia piirteitä itsestäni. Puhelin naiselle, Tuulalle näin: ”eihän sitä tiedä onko Tuffi sisäsiisti, kun leikkaus on tehty” ”se joutuu erikoisruokavaliolle” jne. Mikään ei ollut ongelma hänelle, ja aloin tuntea jotain omituista levottomuutta. Pikkuhiljaa mieleeni alkoi hiipiä ajatus toisesta koirasta….
Tuffia kyseltiin kovasti, sillä oli monta kotiehdokasta, ja kun Miia niistä ilmoitti aina minulle, aloin tajuta ettei tuo pikkuinen söpöliini enää lähde mihinkään. Se oli jo tullut kotiin. Minusta tuntui että se oli itse tiennyt sen alusta alkaen, kauan ennen minua, sillä se käyttäytyi aivan sillä tavalla, omistavasti.
Alussa tuo veikeän näköinen neitokainen oli oikein pieni enkelilapsi, totteli joka ainutta käskyä, oppi luoksetulot, istumiset, paikallaan olemiset ja odottamiset todella äkkiä. Mutta pikku hiljaa alkoi todellinen luonne paljastua ;). Enkelin vaatteissa asustikin pikkuinen tyranni-äkäpussi ;). Ilmeisesti Tuffi joko luulee olevansa tanskandogin kokoinen tai sitten sillä muuten vain on äärettömän iso ego ;). Kaikkien lajitoverien ikään, kokoon tai sukupuoleen katsomatta pitää sen mielestä kunnioittaa häntä…. ja äiti kiljuu pää punaisena että ”Tuffi hiljaa, ei möykytä”. Muuten se vielä joku kaunis päivä saa hyvästi joltain isommalta lajitoverilta köniinsä.
Eräänkin kerran koirapuistossa Tuffi näki jo vanhan tuttunsa, erään yhdeksän vuotiaan kääpiövillakoiranartun. Jostain kumman syystä Tuffi-neitiä ei miellyttänyt lajitoverinsa haukkuminen, ja se päätti komentaa, tekemällä valehyökkäyksen. Toinen ymmärsi sen oikeaksi hyökkäykseksi ja kävi kiinni, eikä puhettakaan että tämä minun nuorempi neiti olisi alistunut vaan antoi takaisin, kunnes saimme nämä tappelevat kääpiöt erillemme. Vaikkei tilanne loppuun käsitellyltä näyttänytkään, ne kai saivat arvojärjestyksensä selville, sillä nyt se pikkuvillakoira väistelee tuota Tuffi-tyrannia. Valta siis vaihtui Kontulan koirapuistossa ;).
Muutenkin Tuffi on mitä mainioin pikkuinen koira, tai kuten sanon, iso koira pienessä ruumiissa. Sisällä se on todella rauhallinen, jopa rauhallisempi kuin Papa, mutta ulos kun päästään, pääsee vanha kunnon duracell-pupu valloilleen ;). Pää kääntyilee joka suuntaan, etsien seikkailuja ja säpinää. Tuffi herättää kovasti huomiota missä tahansa kuljemmekaan, eikä vähiten ääntelynsä takia. Monta kertaa olen kuullut kysymyksiä mm. ”mikä sillä on hätänä, kun se noin ääntelee?” ”luuleeko se olevansa kissa?” ”eikö se osaa haukkua?” ”onko se pentu vielä?”. Toden totta, monet kerrat olen nauranut kanssaihmisten mukana tuota pennulta vaikuttavaa keski-ikäistä kullannuppuani, joka naukuu kuin kissat ;).
Tuffi, alias ”Tuffendaali” on myös todella mustasukkainen neitokainen. Sen mielestä sekä minä että Papa kuulutaan vain hänelle ;). Kerran koirapuistossa pari nuorempaa koiraa leikki keskenään ja vauhdin hurmassa törmäsivät Papaan, joka ei tietenkään kuullut vaaran lähestyvän. Toinen leikkivistä koirista juoksi maassa makaavan Papan päälle joka sitten päästi säikähdyksestä ja ehkä kivustakin rähähtävän äänen. Sen jälkeen ei ole ollut kellään asiaa kovin lähelle Papaa, siitä pikkusisko pitää huolen ;). Ihan kuin Tuffi tietäisi isoveikaltaan puuttuvan yhden aistin, ja pyrkisi korvaamaan sitä sille, hyvällä menestyksellä voisin sanoa.
Viime kerralla kun olin tarhalla Virossa, koin elämäni yllätyksen Tuffin osalta. Sen ex-omistaja oli käynyt tarhalla, ja kun kuulin siitä, säikähdin puolikuoliaaksi. Onko nainen vaatimassa mussukkaani takaisin. Tuffihan joutui tarhalle silloin kun omistaja joutui mielenterveyden takia laitoshoitoon, ja nyt hän oli päässyt pois. Nainen oli kuitenkin vain pyytänyt minua kirjoittamaan Tuffin kuulumisia ja ehkä lähettämään muutamia uusia valokuviakin siitä. Hän oli myös jättänyt kolme valokuvaa Tuffin entisestä elämästä minulle. Tuffista ja itsestään, Tuffista pentuineen (!) ja Tuffista 5kk:n ikäisenä. Silloin selvisi että Tuffi on kuin onkin puhdas kääpiösnautseri ja sillä on ollut puhtaat pennutkin ja marraskuussa mussu täyttää siis jo 7 vuotta ;). On minun onneni että Tuffi jalkautui Suomen maaperälle sekarotuisena, minkälaisena olisin sen kyllä rehellisyyden nimissä halunnut pitääkin. Mutta ei ole koiraa karvoihin katsomista, silti, vaikka puhdasrotuinen onkin, se on se sama suloinen Tuffi-neiti minulle ;)!
Jälkikirjoitus 20.8.2002
Nyt on kulunut kutakuinkin kaksi viikkoa Papa Geen poismenosta, ja sen on hieman muovannut Tuffinkin luonnetta. Pikkuinen ikävöi selkeästi isoveikkaansa, eikä minusta ollut sille alkuun mitään lohtua. Nyt kuitenkin Tuffi näyttää tottuneen yksinoloon vähän paremmin.
Se yhä enemmän ja enemmän leimaantuu minuun, on huomattavasti onnellisempi kotiintulostani työpäivän jälkeen kuin ennen. Se aivan villiintyy, raapii jalkojani, pyrkii hyppäämään syliin, saa hepuleita ja rauhoittuu vasta kun olemme olleet hetken aikaa ulkona ;). Muutenkin side meidän välillämme on vain vahvistunut nyt kun meillä ei ole enää turvanamme isoa, turvallista poitsua vaan olemme aivan kahdestaan.
Tämä on sekä kertomus siitä kuinka pikku-mussukka tuli minulle että KIITOS kaikille tarinassa esiintyville ihmisille heidän vaikutuksestaan siihen että sain tämän näpsäkän pikkuisen kullanmurun suojiini ;)!
Tuffi Taatan kanssa joulukuussa 2003:
