VIKTOR
Sitten kuulin syyn, miksi sinä olet siellä, Varjupaikissa. Olit puolustanut juopolta isännältäsi perheesi pientä lasta, olit käynyt päälle, ilmeisesti montakin kertaa, huolimatta siitä että joka kerta olit itsekin saanut yhä enemmän, yhä kovempia iskuja, potkuja… Minua puistattaa ajatellakin. Sinä viaton olit puolustanut toista viatonta, puolustuskyvytöntä. Silloin tiesin ettet ole toivoton, ettet ole paha koira ja silloin aloin luottaa sinuun. Päätin että otan sinusta selvää, voisit vaikka purrakin minua, jos pelkäisit, mutta päätin että annan sinulle mahdollisuuden, olisit sen ansainnut pikkuiseni.
Joulukuun 13.päivä tulin taas tarhalle, ja tapasin sinut jälleen kerran. Tällä kertaa katsoin sinua eri tavalla, olit mielestäni urhea poika, sellainen joka ansaitsee kaiken kunnioituksen. Juoksit taas vapaana, sinua kun eivät mitkään kahleet pidätelleet. Lähestyin sinua nakkien kanssa ja tulit lähemmäksi hakemaan niitä, sinähän seurasit ihmisiä, että saisit makupaloja heiltä, muttet antanut koskea itseesi.
Houkuttelin sinua, katselin muualle, jotta saisin sinut syömään kädestäni, ja sinä tulitkin, varovasti kurkottaen, mutta tulit kuitenkin. Jostain syystä sain päähäni testata osaatko käskyjä, sinä osasit. Olin ihmeissäni, kun pysyit pyynnöstä paikallasi ja tulit pyynnöstä luokse. Olit tästä innoissasi, teit kerta toisen jälkeen mitä pyysin sinulta ja lopulta kun kyykötin maassa edessäsi, laitoit ensin toisen, sitten toisen etujalkasi syliini. Siinä me istuttiin ja itsekseni mietin että jos olisit paha ja arvaamaton, sinulla olisi mahdollisuus muotoilla kasvoni uuteen uskoon. Mutta et sinä sitä tehnyt, jollain kummalla tavalla tunnuit kuitenkin nauttivan ihmisen läheisyydestä…
Odotin malttamattomana että pääsisin kertomaan muille yhdistyksen ihmisille, millainen olet. Ja kertomaan mielipiteeni että voitaisiin harkita sinua galleriaan laitettavaksi ja kunhan löytyisi tarpeeksi osaava koti. Jo tuolloin mieleeni ja sydämeeni alkoi hiipiä ajatus viidennestä koirasta, sinusta.
Viikon päästä 21.12.04 tulimme jälleen tarhalle. Olin jo päättänyt että otan sinut toimistoon sisälle illalla kun olemme siellä yötä. Myöhään illalla, pimeydessä sitten lähdin yhdistyksemme toisen ihmisen kanssa sinua hakemaan sisälle. Huutelin sinua "Viktor, tule siia" ja sinä tulit, haukuit minulle, koska et heti tunnistanut minua pimeässä. Juttelin sinulle, että tule kulta äidin luokse, kyllä sinä minut tunnet. Lopetit haukkumisen, koska ilmeisesti tunnistit ääneni, mutta et suostunut tulemaan luokseni niin että olisin saanut pannan ujutettua kaulaasi. Taas jostain tuntemattomasta syystä pyysin sinua istumaan, sinä istuit ja jäit odottamaan että saan pannan kaulaasi, ja vailla mitään epäilystä tai pelkoa lähdit kävelemään vierelläni. Silloin tiesin että olisit minun koira!
Olin kysynyt tarhan työntekijöiltä, voisinko tuoda sinut sisälle. He antoivat luvan, koska eivät uskoneet että minä saisin sinut tulemaan mukaani. Mira nauroikin kaikkien hämmästyneille ilmeille, kun tulimme sisään. Mira tiesi.
Sisällä me sitten istuskelimme rauhassa, ja tutustuimme toisiimme. Hetken päästä sinä jopa painauduit minua vasten, kun paijasin sinua, hyppäsit jopa syliini. Muut yhdistyksen ihmiset nauroivatkin että sinäkö muka paha koira. Minä tiesin sen jo, sinä et ollut paha, sinä olit vain väärin ymmärretty. Sinua ei ehkä ollut kukaan ennen rakastanut. Mutta minä kulta rakastin, yhä vain enemmän, ja sydämeni sanoi minulle, etten voi sinua menettää mihinkään muuhun kotiin. Sinä olisit minun, ikuisesti.
Sinä aloit käydä levottomaksi, kun ihmisiä oli niin paljon, ja kaikki puhuivat äänekkäästi. Näin että pian sinä jopa alkaisit puolustaa minua, sinä et tiennyt miten siihen kaikkeen pitää suhtautua. Päätin viedä sinut takaisin ulos, päästää sinut vapaaksi jälleen, koska minä en hennonnut kahlita sinua, villiä sielua.
Seuraavana päivänä minä lähdin kotiin, sinä jäit vielä tarhalle. Mutta minä tulisin hakemaan sinut pian kotiin, ensin pitäisi tuleva iskäsi saada ymmärtämään että sinä olet meidän.
Tuli joulu, ja tuli tammikuun alku. Tiedätkö Viktor, se tammikuun alku romutti kaiken. Kuulin että sinut oli laitettu nukkumaan ikiunta. En ymmärtänyt, en uskonut, itkin vain. Ei, et sinä voi olla kuollut, miksi näin on tapahtunut?!? Miten näin saattoi käydä? Saivatko he sinut kiinni, koska olit antanut minulle kiinni, ei kai sinun luottamuksesi maksanut sinun henkeäsi?!? Luotitko sinä sitten ihmisiin vähän, kun olit tuntenut minun rakkauteni sinua kohtaan? Se on niin väärin, sinun piti saada elää loppuelämäsi minun kanssani!!! Sinun ei pitänyt kuolla vain pari vuotta vanhana!!! Olin murtunut ja vihainen.
Kuulin että oli tapahtunut väärinkäsitys, he eivät tarhalla tienneet että olisin hakenut sinut kotiin. Ja sinä olit puolustanut narttuasi, ja purrut muutamaa ihmistä. Minuunko sinä luotit, minua sinä et purrut, vaikka tulinkin silittämään narttuasi. Minä tiedän että sinulla olisi pikkuiseni ollut loistava tulevaisuus, tiedän että me olisimme pärjänneet yhdessä.
Minua ei lohduta mikään, sinun kuolemasi oli täysin turha. Nyt sinä kuitenkin olet vapaa kaikista kahleista, mikään ei pidättele sinua enää, silmiesi keltainen katse on sammunut iäksi. Minä tein sydämeeni sinulle kodin, koska et oikeasti päässyt luokseni koskaan. Siellä sinä säilyt ikuisesti, eikä sieltä voi minulta sinua kukaan viedä. Sinä olit minun koirani, olet yhä, ikuisesti.
Rakkaudella Viktorille,
Minna
Takaisin