Vili oli tullut Suomeen helmikuussa v. 2002. Se oli kastroitu maaliskuussa, ja oli etsimässä uutta kotia siinä vaiheessa, kun minä sain sen silmiini Pelastetaan Koirat ry:n sivuilta. Asuin silloin Valkeakoskella kerrostalossa sekarotuisen Unssi-koiran sekä kahden kääpiökanin kanssa, ja erityisesti Unssin kaveriksi olin uutta koiraa haaveillut. Niinpä soitettuani Miia Strömbergille ja Vilin omistajalle asia kehittyi niin, että toukokuun 7. 2002 hain Vilin uuteen kotiin.

Vilin tultua uuteen kotiin, sen nimikin muuttui: Vilistä tuli Turo. Sillä oli isokokoinen kroppa, suht´ pieni pää, karva oli karheaa (varsinkin selästä) ja kuivaa, väritys selässä oranssihtavaa beesiä kun se muualla oli enemmän vaaleaa ja kaiken kruununa ylisuuret korvat, jotka joissakin asennoissa näyttävät muodostavan ikään kuin ”rupelin” – voiko tuollaista ollakaan... Lisäksi se murisi paljon ja kovaa. Alku oli yllätyksien aikaa. Toisena päivänä Turon virtsassa oli verta, joten soitin eläinlääkärille. Aika sovittiin seuraavaksi päiväksi: Turo tutkittiin ultralla ja otettiin virtsakoe, jotka näyttivät, että pojalla on virtsakiteitä. Jotta asia ei pääsisi pahemmaksi, Turo sai antibioottikuurin ja se joutui erikoisruokavaliolle. Kontrolli sovittiin kuukauden päähän, ja kuinka ollakaan, virtsakide-samentumat olivat poissa ja virtsakoe näytti puhdasta. Palattiin normaaliin koiranruokaan, eikä vaiva ole palannut, joten valtakunnassa kaikki hyvin. Ultrassa Turo piti kääntää selälleen eräänlaiseen kouruun, ja kun el.lääkäri tutki koiraa, se vain olla höllötteli rentona ja luottavaisena, mikä taas ihmetytti ja ilahdutti meitä, sillä mikä voisi olla parempaa kuin eläin, joka antaa hoitaa itseään, sairaanakin, ja varsinkin silloin.

Turon murina pelotti, aiemmin reipasta Unssia, niin paljon, että se kulki seinän vieriä pitkin, jos uskalsi liikkua ollenkaan. Kerrankin se vain seisoi seinän vieressä häntä koipien välissä, pää roikkuen ja tärisi niin, etteivät sen jalat meinanneet kantaa, ikään kuin anoen: ”Älä tapa…”, samalla kun Turo vahtasi ja murisi sen yläpuolella. Unssia minun kävi sääli, mutta ajattelin, että niin kauan kun Turo ei käy siihen kiinni, niillä on mahdollisuus selvitellä valtasuhteensa. Viikkojen ja kuukausien myötä Unssi oppi sopeutumaan Turon murinoihin, samalla Se opetti Turoa: Kerran olin Turon kanssa keittiössä, jonne Unssilla ei ollut aiemmin ollut tulemista (Turo söi yl. keittiössä ja Unssille vein ruoan olohuoneeseen oven taakse). Nyt Unssi seisoi ovella, joten kutsuin sitä. Turo aloitti hiljaisen murinan, aivan kuin varoittaakseen. Jonkin ajan kuluttua Unssi hipsutteli viileän rauhallisesti Turon nenän edestä keittiön pöydän alle. Sen jälkeen Se vähin erin alkoi ottaa takaisin omaa tilaa, jonka Turo pelottelullaan oli siltä vienyt. Näin alkoi Unssin tie normaaliin päiväjärjestykseen; myöhemmin se oppi pitämään puoliaan ja lopulta niistä tuli kaverit.

Turon murinan toista koiraani kohtaan ymmärsin, ja otin sen niin, että niillä täytyy olla keskinäinen arvojärjestys, enkä minä sitä voinut määrätä – heidän piti selvitellä asia keskenään (tosin luulen, ettei tämä sama tulkinta toimi kaikkien koirien/koirarotujen kohdalla…). Vaikeampi asia minulle oli, kun Turo murisi ihmisille so. miehille ja lapsille. Asiaan ei juurikaan tullut parannusta V: koskella asuessani, mutta muutettuani Kajaaniin keväällä 2003 on Turossa tapahtunut kehitystä. Vaiva ei tietenkään ollut paikkakuntasidonnainen, vaan täällä meillä on ihmisystäviä laidasta laitaan (miehiä, naisia ja lapsia siis), jotka käynneillään ovat vaikuttaneet siihen, että Turo on joutunut tottumaan ihmisiin. Yleensä miehet ovat joutuneet suurimman murinan kohteiksi, mutta
muutama sellainen ystävä, joka polvistuu koiran eteen koko ajan rapsutellen ja jutellen sille – voin sanoa – saa ihmeitä aikaan. Itse suurin piirtein hiukset pystyssä seurasin vierestä jännittäen, että lähteekö ”ystävälliseltä ihmiseltä” nenä, mutta kun toinen on hyvin aikein asialla, niin eihän siinä kuinkaan käynyt. Hyvin vain. Yleisempi totuttamiskonsti on kuitenkin ollut selkeä lahjonta, ja mitä useampi ihminen on rohjennut tutustua Turoon, sitä vaimeammaksi sen murina on käynyt, ja tavallaan sen murina menettää merkitystänsä. Mielenkiintoista minusta on ollut se, että Turo käy jokaisen ihmisen kanssa läpi samat jutut: Ensin voimakas murina, ja jos ihminen pelkää ja yrittää väistellä, Turo seuraa perässä muristen ja isotellen eikä anna rauhaa, MUTTA jos ihminen kohtaa Turon so. rapsuttaa ja juttelee, ja antaa sen haistella ja huomata, ettei tässä olekaan hätää, niin Turo tottuu suht´ nopeasti ja jättää rauhaan. Toinen mielenkiintoinen asia on ollut se, ettei Turo ole minua kohtaan koskaan käyttäytynyt isottelevasti tai pelottavasti.

Turo on myös reissannut muualla – poissa omalta reviiriltä, ja niissä paikoissa Turo on enemmän ihmissidonnainen kuin Unssi. Metsälenkillä voin siis päästää Turon irti, ja se seuraa mukana, kun taas Unssi pomppii tiehensä heti, kun jokin kiinnostava haju tulee kuonoon. Kajaanissa meidän takapiha on aidattu ihan koiria varten. Siellä Turosta on tullut esiin vartijaluonne. Juuri kukaan ei pääse huomaamatta ohitse, mutta vuosien saatossa Turon äänivalikoimaan on tullut uusia vivahteita ja se on ruvennut kuuntelemaan, mitä sille sanotaan, joten haukkujaa on ollut helpompi hallita.

Syksyllä 2003 ruokin siilinpoikasia takapihalla. Järjestin niille läpikulkureitin takapihan poikki. Aamuisin Turo oli niin tohkeissaan, kun TAAS oli joku kulkenut HÄNEN reviirillään. Myöhemmin syksyllä pari naapurin kissaa havaitsi helpon ruokapaikan, ja kerran illan hämärässä päästin koirat iltapissille tarkistamatta takapihan tilannetta. Turo bongasi KISSAN ja kissaparka ei bongannut kumpaakaan pakoreikää, joten sen oli käytettävä suurinta reikää: se ramusi hädissään yli aitaverkon… Turo tuhisi kotvan haistellen kissan jälkiä. Saman vuoden talvena, kun lunta tuli paljon ja koirien aitauksen korkeus koki alennustilan, niin Turo ”hyppäsi” pari kertaa aidan yli, jonka huomattuani, kehotin sitä hyppäämään takaisin. Turo pyörähti niillä jalansijoillaan ja palasi aitaukseen. Yhden kerran se ”kiipesi” aidan yli, ja kun ajattelee Turon nykyistä kokoa: säkä n.61 cm ja paino n.34 kg, niin suhteellisen hennon aidan ylitse kiipeäminen näytti aika hauskalta.

Kesällä v. 2004 sattui muutaman kerran niin, että naapurini kertoivat Turon olevan/olleen aitauksen ulkopuolella, mutta kun katsoin aitaukseen, olivat molemmat koirat sen sisäpuolella. Vihdoin viimein pääsin minäkin todistamaan tapausta, ja mikä hämmästyttävintä, se ”reikä”, jota Turo kulkureittinään käytti oli mitättömän pieni koiran kokoon nähden. Tukin sen, mutta jo kohta Turo oli taas naapurin puolella: En enää tiennyt mistä se olisi voinut mennä, joten hämmästyneenä sanoin sille, että mitä sinä siellä teet, tule takaisin! Siinä samassa Turo ryömi ihan maha maassa siilille tarkoitetusta aukosta takaisin aitaukseen. Aukon takana oli ollut naapurin roskapussi houkuttimena, ja olihan siitä selvää tehty…

Keväällä Turo löysi teiden varsilta linnuille tarkoitettuja talipalloja, ja niitä se yritti jemmata suureen suuhunsa. Koko aikana Turo on yhden ainoan kerran jättänyt hampaanjälkensä päivän postiin, ja sekin tapahtui aika alussa. Siinä suhteessa se on ollut oikein mallikelpoinen koiraksi, ja, jos ei oteta lukuun n. viittä kertaa, jolloin se on selkäni käännettyäni napannut muutaman keksin pöydältä – nekin kerrat se on toiminut niin vaivihkaa, etten olisi edes huomannut, jollei keksiastia olisi ollut aivan tyhjä…

Syyskuussa 2004, käytin Turoa eläinlääkärillä, joka poisti Turolta kaksi, yläposkihampaan etupuolella olevaa, hammasta. Ja ennuste oli, että vuoden tai parin kuluttua jouduttaisiin poistamaan myös tämä kyseinen poskihammas. Nuo kaksi poistettua hammasta olivat kuoleutuneet, joten ne joutikin ottaa pois. Turon muut hampaat ovat siistit ja valkoiset – tosin hammaskiillettä puuttui sieltä täältä, varsinkin ienrajasta. Mistä lie johtuu, että peräkkäiset hampaat ovat hajalla? Onko Turon hammasluu niin haurasta, että lohkeilee/murtuu esim. luuta kalutessa vai lieneekö saanut aikoinaan iskun, mene tiedä? Lieneekö Turo aikoinaan Tallinnan kaduilla maistellut mopojen renkaita, sillä mopot olivat alussa Turolle ”punainen vaate”, ja minulle kauhun paikka, kun pärinän lähestyessä Turo hyökkäsi niitä päin; onneksi ohjaimissa sattui olemaan ketterämpi kaveri, joka nopealla väistöliikkeellä pelasti tilanteen kaikkien eduksi. Toinen, vaikkakin pienempi paha, on ollut ruohonleikkuri.

Nyt Turosta ja Unssista on tullut hyvät kaverit. Välillä ne innostuvat painimaan keskenään, ja silloin ei ääntä säästellä: tuntuu ihan siltä kuin molemmat olisivat ”juttelevaista sorttia”. Turo on pomo, joka murahduksellaan ilmoittaa, milloin Unssin jutut ylittää sen sietokyvyn. Ja Unssi vaihtaa levyä tai maisemaa… Mutta paljon niiden välillä on muuttunut alkuajoista, ja kaikki on ollut muutosta parempaan suuntaan.

Alussa Turo ei antanut ”paijata” itseään – jo samalla sohvalla istuminen sai sen murahtamaan ja vaihtamaan paikkaa ”väljemmille vesille”. Nyt se saattaa kutsusta tulla vierelle ja ollakin siinä vähän aikaa – onpa käynyt niinkin, että sille on tullut ”hellyydenkaipuu” ja se on itse tullut ihan lähelle. Joku kaveri sanoi äskettäin, että Turon silmät ovat paljon kiltimmät ja pehmeämmän näköiset kuin mitä silloin alussa… Minusta tuntuu, että Turolla on ollut monenlaisia kipuja, joiden takia se on ollut peloissaan, ärtynyt ja ärsyyntynyt; kukapa ei olisi, jos on sairas eikä kukaan ymmärrä. Tilanteita tasoittaa myös se, että Turo on oppinut suomenkieltä. Sekin on yksi ”suuri hetki” ihmisen elämässä, kun saa huomata, että NYT Turo TAJUSI minun puhuvan sille, ja se YMMÄRTÄÄ SANAT. Sellaisen hetken jälkeen on koiran opettaminen paljon helpompaa, kun koira ihan odottaa, mitä sille sanotaan. Samanlaisen hetken koin aikoinaan Unssin kanssa, joka tuli mulle ollessaan 1,5-vuotias.

Nyt, keväällä 2007, on Turo ollut kohta viisi vuotta laumani jäsen, ja vaikka se on murinallaan säikytellyt varmaan jokaisen meille ensikertaa tulleen, ja jotkut useammankin kerran käyneet, niin meille Turon ympärillä oleville ihmisille on valjennut, ettei se alunperinkään ole vihassa murissut, vaan se on ollut kipeä, peloissaan ja epävarmempi kuin kukaan. Mikä parasta, se ei kuitenkaan ole purrut ketään, joten sillä tavalla se on tervepäinen.

Yksi asia on ollut minulle selvä kuin päivä heti alusta alkaen: Turon elämässä minusta seuraava on eläinlääkärin viimeinen piikki – ettei enää omistajavaihdoksia Turolle. Vielä siinä vaiheessa en tiennyt mitään Turon suhtautumisista miehiin, mopoihin, Unssiin, raskaana oleviin naisiin, enkä mistään muustakaan, ja hyvä oli, etten tiennyt; monenlaisia tapauksia on eteen tullut, mutta kaikista on selvitty. Näillä näkymin Turo siis saa juoksennella Kajaanin maisemissa vielä ties kuinka monta vuotta – toivottavasti monta.

Alussa katsoin Turoa (tai silloin vielä Viliä) ja ajattelin, etten minä ihan tuommoista koiraa ollut ajatellut hankkivani. Nyt kohta viisi vuotta olen kerännyt kokemusta ja Turoa katsoessani ajattelen, että minun oma IsoVaalea -vartijapoika – enkä voisi kuvitellakaan, että pois antaisin. Turon karvanlaatu on muuttunut pehmeämmäksi, ja väritys on enemmänkin beige ja valkoinen.

Sen karva lainehtii selässä, ja pöksyissä karva kihartuu mukavasti. Mitä rotuja te arvelisitte Turossa olevan? Itse olisin valmis veikkaamaan Kuvazia (siis Unkarinkuvaz), mutta mutta…mikä nostaa korvat noin pystyyn? Turon ja Unssin kavereina kotona on enää yksi kani: Manteli. Samassa pihapiirissä juoksentelevat naapureiden saksanpaimenkoira, Nalle, ja labradorinnoutaja, Nero, joten vartijaTurolla riittää ohjelmaa. Lisäksi kesäisin tien toisella puolella laiduntavat lehmät ja hevoset. Koirien ulkoilutus tapahtuu meillä kävellen tai pyöräillen.

Kun Turo tuli minulle Valkeakoskella, se alussa raapi kanihäkkiä ja yritti saada kanit liikkeelle - ei oikein vaikuttanut kaniystävälliseltä... Täällä Kajaanissa kanit asuivat yhdessä huoneessa, ja ne saivat juoksennella siellä irrallaan. Ovessa oli portti. Turo ja Unssi tottuivat kaneihin, eivätkä enää hätyytelleet niitä, vaan kävivät nuuskimassa kaneja nenästä nokkaan, kun kanit sattuivat portille. V. 2005 meille tuli kylään eräs kaverini kaneihin tottumattoman pystykorvansa, Viken, kanssa. Vikke katseli kaneja Turon seisoessa vieressä. Kun kani liikahti, niin Vikke haukahti ja terästäytyi, mutta mitä teki Turo: sen suu loksahti auki ja se tuijotti Vikkeä kuin kysyen, että MITÄ sinä teit? Turon reaktiota säikähtänyt Vikke lähti kiertämään keittiötä, Turo seurasi kuin hai laivaa. Vikke kiersi olohuoneen Turon seuratessa ihan niskan takana. Kun ne pääsi takapihalle tilanne rauhoittui, kun tuli vapaampaa ja muita hajuja. Mutta olipa hauskaa nähdä Turon ilme, niin hämmästynyt…! Oli huomannut kanit laumaansa kuuluviksi, vissiin…

12.3.2007
Loppusyksystä 2006 poistettiin Turolta poskihammas: hammasmätä, sanoi eläinlääkäri. Samalla siltä poistettiin hammaskivi. En olisi uskonut, että Turon suu saattaisi haista niinkin hyvälle ikinä, eli eipä juuri millekään haissut! Ja miten sen hampaat on valkeat… Tästä innostuneena hankin Kajaanin Tamminäyttelystä uuden työkalun, jolla saan hammaskiven poistettua kotonakin entistä paremmin, ja Turo antaa minun kaapia hampaitaan. Näyttää olevankin tärkeää poistaa hammaskivi ienrajasta, sillä Turon ikenet ovat herkästi verestävät.

Nyt Turo ja Unssi painivat jo sisälläkin – leikki maistuu ihan eri tavalla, kun on ehjät hampaat. Suuri murina on poissa, jäljellä pienempi – kait se kuuluu niihin ”pakollisiin kuvioihin”, jota ilman ei ole koira ollenkaan. Ja yhä edelleen katson Turoa ja ajattelen, että minun IsoVaalea – vartijapoika. Enkä voisi kuvitellakaan, että pois antaisin.

Lopuksi Kiitoksia Teille kaikille, jotka olette edesauttaneet Vilin/Turon päätymistä koirakseni. Voin sanoa, että Turoon tutustuminen on ollut seikkailu, ja seikkailu jatkuu…

- Helvi, Turo ja Unssi –