Ylva Minulla on ex-varjulainen. Hänen nimensä on Ylva ja hän on puhdas seropi. Korkeutta lähes 70 senttiä ja painoa 40 kiloa. Ylvassa on selvästi hovawarttia, sakemannia ja ehkä ripaus collieta. Isot tassut, hymyilevä naama ja villisti heiluva häntä jolla on hauska huitoa esineitä lattialle, jossa ne päätyvät palasiksi. Ylva on ollut ex-varju 03.09.2001 asti. Sitä ennen hän oli varjulainen kopissa numero 18. Rokotustodistusten mukaan Ylva oli saapunut varjuun vuoden 2001 alussa. Mistä lienee saapunut, sitä ei kukaan tiedä. Kuka kivisydäminen virolainen onkaan voinut hyljätä tuollaisen epelin? Miksi minulle tuli varjulainen?, mietityttää. Tutustuin Varjupaikkaan internetin välityksellä ja jossain pääkopan perukoilla kypsyi ajatus: tuolta minulle koira. Kolmas koira, kyllä vain. Minulla oli ennestään 7 vuotias seropi-uros ja nuori rescue-husky. Puolustelin hankinta-ajatusta sillä, että shiri saisi ikäisensä kaverin, jonka kanssa juosta, hillua ja leikkiä, Jaska kun on Shirin pyöritykseen aivan liian vanha ja Shirin leikki ei katso ikää, vaan on todella rajua. Ei muuta kuin hommiin sen hankinnan kanssa. Aluksi olin kiinnostunut aivan eri koirista kuin Ylva, mutta Mira lähetti minulle kuvan Ylvasta ja kesti vain muutama päivä tehdä päätös. Tämä tapahtui ennen Pelastetaan Koirat-yhdistyksen perustamista, joten Mira auttoi minua yksityishenkilönä. Ylvalla oli kuvassa melankolinen ilme ja ihana viuhkahäntä. Kuva siirtyi samantien tietokoneeni taustakuvaksi ja aloin vihjailla lähipiirille, että olen 'harkitsemassa' kolmatta koiraa... Kun päätös oli tehty, en enää millään voinut perua sitä, en millään tavoin. Muistan lopunelämäni, kun sain Miralta sähköpostia, jossa luki 'olet nyt Ylvan suomalainen äiti'. Mira vei Ylvalle puruluun 'äitiltä' ennen Suomeen tuontia ja minä pääsin ostamaa Ylvalle hienon hopeisen kaulapannan! Soitin pari kertaa Mariannelle, joka työskenteli tarhalla ja pian olinkin jo kovaa vauhtia menossa kohti Tallinnaa. Jossain tilapäisessä mielenhäiriössä olin luvannut tuoda suomeen toisenkin koiran, piereskelevän Lessi-bastardin ;) Lopulta istuin lautalla ja puristin sylissäni laatikollista koiranmakkaroita ja katselin, kuinka tapaamani suomalainen liikemies esitteli minulle sälekaihtimien värejä. Vaihdoimme numerot, jos minulle sattuisi jotain ennalta arvaamatonta. Kohteliaasti hän auttoi minut maihin, jossa jäin odottelemaan Ylvaa saapuvaksi. Marianne soitti; 'ollaan pian perillä' ja minulla oli vaikeuksia pysyä nahoissani. Nuo viitisentoista minuuttia olivat elämäni pisimmät, mutta ne palkittiin. Terminaalin kulman takaa löntysti Ylva, törmäsi jalkoihini ja pyörähti selälleen, ihan tuosta vaan. Mariannen kanssa poistimme Ylvalta kauhtuneen tarhapannan ja neiti sai tilalle hopeisen. Koska aikaa oli paljon seuraavan lautan lähtöön kiertelimme Mariannen, Annen ja Lessi-bastardin kanssa ympäri satamaa. Ylva kävellä löntysteli rauhallisesti ja haisteli sillä aikaa, kun Lessi riekkui hihnassa kuin heikkopäinen. Lautalla alkoivat vastoinkäymiset. Lessi narisi ja oli hyvin hermostunut. Ylva inhosi kuonokoppaansa yli kaiken ja yritti kaikin keinoin saada sen pois. Vasta kun aloin lauleskella koirille ne rauhoittuivat ja nukahtivat. Sitten paikalle ryntäsi lautan kapteeni, joka valitti koiranruuan hajusta (kuivattuja kalapaloja) ja muutenkin olin henkilökunnan silmätikku. Joku kyyläsi aina jostain päin minua ja koiriani. Suomen tullissa tilanne pääsi aivan käsistä. Tulliviranomaiset olivat sitä mieltä, etteivät Ylvan ja Lessin madotukset olleet kunnossa ja kieltäytyivät päästämästä niitä maahan. Heidän papereistaan ei löytynyt Pratel -nimistä heisimatolääkettä, mikä on hyvin yleinen Virossa. Luojan kiitos, Mira oli tullut sakkiamme vastaan ja auttoi meitä. Itse olin väsymyksestä aivan toimintakyvytön ja Mira yritti hoitaa asiaa. Pratelista ei tietenkään ollut mukana tuoteselostetta ja istuimme tullin lattialla ainakin tunnin. Koirilla oli jano ja juotimme ne. Vettä oli roiskunut hieman lattialle ja ohi kävelevä satamalaitoksen mies sai kauheat siepit. Hän yritti ajaa meidät pois koko rakennuksesta, mutta se ei tietenkään onnistunut tullin takia. Lopulta hän tyytyi "vain" haukkumiseen ja kiroiluun. Hänen kielenkäyttönsä oli todella asiatonta. Itkin tullisalin lattialla Ylvan turkkiin. Lopulta Mira haki vessasta paperia ja luuttusi vesipisarat pois lattialta. Satamalaitoksen mies ei tainnut olla kovin eläinrakas. Tullimiehet raahasivat koko porukan eläinlääkäri/karanteeniasemalle, jossa istuimme parisen tuntia kuunnellen korvia vihlovaa kiljuntaa. Hilleri oli purrut pesukarhua silmään ja se pääsi hätätapauksena meidän ohitsemme vastaanotolle. Aika kului ja vilkuilimme kelloon. Juttelin Ylvalle niitä näitä ja heitin mielessäni hyvästit mahdollisuudelle päästä enää ikinä takaisin Joensuuhun. Olin jo myöhästynyt junasta, jolla meidän oli Ylvan kanssa tarkoitus lähteä kotiin. Onneksi Tallinnasta saatiin lopulta kiinni eläinlääkäri joka vahvisti sen vihoviimeisen heisimatolääkkeen tuoteselosteen ja Pratel lisättiin hyväksyttyihin heisimatolääkkeisiin. Koirat ja meidät vapautettiin karanteenista. Koska meillä kellään ei ollut autoa ja tullimiehetkin olivat jo lähteneet pakettiautoineen tilasimme taksin ja ei kun matalalentoa juna-asemalle. Lessi omistajineen ehti viimeiseen junaan just eikä melkein, jouduimme juoksemaan laiturille, ettei sekin juna ehtisi lähteä ilman matkalaisia. Mira lupautui ottamaan minut ja Ylvan kotiinsa yöksi, mikä oli häneltä äärimmäisen kilttiä. Nälkä oli suunnaton ja menimme Miralle Carrolsin kautta. Ylva oli jo siinä vaiheessa leimautunut minuun ja odotti lasi nenässä kiinni kun kävin hakemassa iltapurtavaa. Mira antoi Ylvalle kinkkua, minä söin salaattia. Ylvan syvä MMMmmmmMMMmh-huokaus oli viimeinen asia, jonka kuulin ennen kuin nukahdin. Aamulla me kaksi landepaukkua tallustelimme juna-asemalle Miran piirtämän kartan pohjalta ja hyppäsimme junaan. Ylva oli kuin unelma, se nukkui lähestulkoon koko ajan, paitsi kun menin vessaan, silloin hänen tietenkin täytyi tarkastaa minne menin. Kotona Ylva tutustui Shiri-neitiin ja Jaska-herraan.Ylvalla oli kuulemma juuri juoksu alkanut, joten pidin Jaskan ja Ylvan miltei hysteerisesti erillään. Se oli kuitenkin täysin turha homma. Pikkuhiljaa Ylva kotiutui, miltei kaljuun peppuun alkoi kasvaa karvaa ja kunto koheni. Sitten alkoivat ruokavarkaudet, roskis levitettiin ympäriinsä, nälkä, nälkä, nälkä. Ja masu paisui paisumistaan. Vein Ylvan lääkäriin ja tuomio tuli: perheenlisäystä tiedossa. Ja sitähän tuli, kokonaista 12 kappaletta aitoja Ylvalaisia. Synnytys ja imetysaika menivät hyvin, vaikka Ylvan kunto oli varmasti vielä synnytyksen aikana hyvin heikko. Ylva oli ollut minulla vasta reilun puolitoista kuukautta, siitä varmaan johtuikin kohtutulehdus joka iski. Ylva leikattiin ja voi nyt kohduttoman hyvin. Lapset ovat juuri täyttäneet kolme ja puoli kuukautta ja kaikilla on omat kodit ja ihmiset. Ylva nauttii suomalaisesta talvesta juoksemalla umpilumessa yhtä lujaa kuin huskyni ja nukkuu parhaiten sängyssä. Tarkoituksena on tämän vuoden alussa lähteä tokoon, kunhan saadaan alkeet hanskaan. Kaikki jotka ovat Ylvan tavanneet, ovat rakastuneet tähän ex-varjuuni ja kuunnelleet mielenkiinnolla Ylvan tarinan. Suurin kiitos Ylvan suomeen pääsystä menee Miralle, joka informoi minua neidistä alun perin :) Heidi, Joensuu Takaisin kuulumisiin