Kun kaikki ei menekään kuten on suunniteltu

Sanotaan, että koiran luonne alkaa näkymään vasta sen oltua uudessa kodissa noin kuukauden. Sepen kohdalla tämä ainakin piti paikkansa. Alussa Sepe oli aivan ihana joka suhteessa ja sen kanssa oli upeaa tehdä mitä vain. Jälkiviisaana on helppo sanoa, että sen energia kului uusien ihmisten ja uuden ympäristön ihmettelemiseen.

Eräänä päivänä Sepe pelästyi suoraan kohti tulevaa rullalautailijaa. Myöhemmin tämä ilmeni käännekohdaksi Sepen käyttäytymisessä: se alkoi rähisemään. Ensin vain rullalautailijoille ja vaahtosammuttimen kokoisille pojille. Lopulta rähinä laajentui koskemaan kaikkea liikkuvaa.

Autolla kulkemiseen Sepeä opetettiin namipalojen, kehujen ja rohkaisun voimalla pikkuhiljaa. Se sujuikin hienosti, kunnes sillä meni hermot. Mustelmia tuli moneen otteeseen.

Sepe sai tehdä tuttavuutta monenlaisten koirien kanssa yhteiselomme alkuvaiheessa. Jälleen kerran, ikävyyksiä. Olimme koira-aitauksessa elo-syyskuun taitteessa, kun Sepe aivan äkkiarvaamatta kävi kahden nuoren koiran kimppuun. Sittemmin se rähisi jokaiselle vastaan tulevalle koiralle.

Kävimme koirapsykologilla 2.10.2002. Saimme hyviä neuvoja, mutta niistä ei ollut mainittavaa apua. Sepe meni ärsykkeen näkemisestä niin lukkoon, ettei se kuullut, nähnyt eikä tuntenut mitään. Lenkkeillessämme pidin tarkasti silmällä muuta liikennettä vaarojen varalta. Tarpeen vaatiessa väistimme ja houkuttelin koiran huomiota itseeni. Se alkoi auttamaan siinä mielessä, että täydellistä lukkiutumista sattui harvemmin. Kuitenkin 8.10.2002 sattui vahinko. Takaa tuli pyöräilijä äänettömästi, nopeasti ja ilman valoja ja eikös rakkaani ollut pyöräilijän puntissa kiinni. Onneksi rikki meni vain kangasta. Oli se kyllä koirallekin takapakkia.

Jossain vaiheessa Sepe otti autot uusimmaksi inhonsa kohteeksi. Lokakuun lopulla, kaikista varotoimista huolimatta, Sepe reagoi ärsykkeeseen todella voimakkaasti. Jalkani olivat täynnä mustelmia ja toisessa kädessäkin oli pikku vekki. Mitäpä kaupungissa voi tehdä tämmöiselle, koira on pidettävä lyhyessä taluttimessa jotta se ei pääse vahingoittamaan sivullisia. Samalla lyhyt talutin stressaa koiraa enemmän. Umpikuja siis. Pyynnöstäni eläinlääkäri kirjoitti Sepelle Diapamia, jolla tosin ei ollut mainittavaa vaikutusta. Ideana oli, että koira ei jaksaisi rähistä, jolloin pääsisin kehumaan hyvästä käytöksestä.

Kaikki oli taas ennallaan, kunnes 5.11. ulkoillessamme toinen koira tuli vastaan. Sepe joutui adrenaliinihumalaan, ja tällä kertaa jouduin menemään ensiapuun tikattavaksi. Onni onnettomuudessa, että olimme vasta lähteneet liikkeelle ja että haava ei tullut muutamaa senttiä ylemmäs.

Mitä tästä opimme?

Ainakin sen, että kaikki ei aina mene suunnitelmien mukaan.

Olen miettinyt pääni puhki, mitä meni vikaan, missä kohtaa tein väärin? Olisinko voinut vielä tehdä jotakin? Tässä vähän mietteitäni.

Koiraa otettaessa sen tausta ja luonne on syytä tuntea. Löytökoirien suhteen näitä ei aina tiedetä, jolloin on olemassa mahdollisuus, ettei koira sopeudu uuteen ympäristöön. Esimerkiksi, jos koira on ikänsä elänyt maalla, se varmasti stressaantuu kaupungissa. Sepe oli aivan selvästi stressaantunut. Samoin vapaana kuljeskellut koira ei ehkä totu olemaan aina kytkettynä. Sepe ei juurikaan vetänyt hihnassa, ja turvallisessa paikassa vapaaksi päästessään se ei koskaan lähtenyt kauas, ja tuli luokse kutsusta.

Kun koira haukkuu/rähisee, on otettava selvää, miksi se tekee niin. Kerran Sepe haukkui rantapusikossa oleville lastenrattaille. Ääni oli kumea, ja kertoi selkeästi että täällä on jotakin, emäntä! Muuten Sepe haukkui/räksytti korkealla, kimeähköllä äänellä. Todella kiihtyneenä se muuten kalisutteli hampaitaankiin. Sessiomme aikana koirapsykologi oli myös kiinnittänyt asiaan huomiota. Tietääkseni se viittaa pelkopuremiseen. Ja onhan minulla hampaanjälkiä pelottavien tilanteiden jäljiltä.

Ongelmien ilmetessä on syytä hakea ammattiapua mahdollisimman pikaisesti!

Yksin oleminen ei varmasti aiheuttanut Sepen kohdalla näitä ongelmia, koska olen työtön. Ehdinkin viettämään sen kanssa paljon aikaa ja ulkoilimme lähinnä rauhallisempina aikoina.

Stressiä yritin lievittää aktivoimalla koiraa sisällä ja ulkona. Piilotin namipaloja, opetin temppuja ja keksin pulmia. Sepe tykkäsi varsinkin repiä pahvirasioita ja wc-/talouspaperirullien hylsyjä, jonne oli piilotettu namuja.

Naarmut, mustelmat ja pienet hampaanjäljet kuuluvat asiaan kun otetaan nuori koira, eli rapatessa roiskuu. Pennut on pentuja, eli ne hyppivät ja pomppivat. Samoin varsinkin tuon ikäinen uros saattaa alkaa testaamaan omaa asemaansa laumassa joka myöskin voi aiheuttaa mustelmia...

Loppujen lopuksi tulin siihen tulokseen, että en pysty olemassa olevilla resursseillani tekemään koiran eteen enempää. Sepe siis lähti luotani 8.11. koirien turvakotiin Hämeenlinnaan. Turvakodin pitäjä on kuulemma erittäin pätevä ongelmakoirien suhteen, ja katsoo myöskin tarkasti kenelle koiria sieltä antaa. Jos näin ei olisi, Sepe olisi muuttanut koirien taivaaseen. Sepellä on siis vielä mahdollisuus olla koiriksi. Opin pieneltä luppakorvalta paljon ja olen toivon mukaan paljon viisaampi. Sydäntä särkee, mutta uskon, että luopuminen oli oikea ratkaisu.

JK. Sepe pääsi melkein heti uuteen kotiin Hämeenlinnassa. Se meni pariskunnalle omakotitaloon. Heillä on myös kokemusta saksanpaimenkoirista. Nyt Sepe pääsee ulos aina halutessaa ja hyvin on mennyt.

Takaisin